sunnuntai 13. toukokuuta 2012

hyvää äitienpäivää sinne taivaaseen kans ♥

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja onnittelut meille kaikille siitä että meille on siunautunut niin ihanat äidit. Itse juhlistin omaa äippänää shoppailukierroksella kirpparilla jonka saldoksi muodostu kaks IKEA-kassillista vaatteita, mä ja mutsi osataan, oops! Sen jälkeen mentiin terassille syömään joka on erittäin harvinaista, vieläpä kahden kesken ja vedettiin hyvät pastat vaikka olikin aika vilposta. Meillä on äidin kanssa ihan samanlainen huumorintaju jollon läppä lentää ja naurettiin ihan vedet silmissä, kaikin puolin oli siis oikein mukavaa ja äitikin tykkäs, just sellanen äitienpäivä mitä se oli toivonutkin.




Lisäks menin alkuillasta käymään mummun haudalla Leposaaressa, joka on kyllä kaunein hautausmaa jonka tiedän. Sinne kävellään siltamaista hiekkatietä pitkin saareen joka on pelkästään hautausmaalle omistettu. Laineet liplattaa ympärillä ja koivujen välistä laskee aurinko. Kaikki on niin kaunista.

Mummu oli aina toivonut että se sais lapsenlapsen, ja sillon ku se sai tietää että sen suurin unelma käy toteen se ei hellittänyt enää koskaan, hössöttäminen alkoi heti. Mulla ei ikinä ollut vaatepulaa ja leluja tuli aina, vaikka olin lapsi joka ei osannut kinuta ikinä mitään. Mummu matkusteli Italiassa, se oli sen palava rakkaus ja mä sain aina aitoja italialaisia vaatteita ja olin tyylikäs leidi, siitä pidettiin huoli. Eipä mulla muita vaatteita ollutkaan ku vaaleanpunasia. Mummulla ja sen miehellä oli loma-asunto Espanjassa jossa me käytiin usein, otettiin käsikädessä aurinkoa ja mä pidin huolta että aina oli joku show pystyssä. Ja meillä oli aina hauskaa ja mummu lupasi että sillon kun mä oon käynyt rippikoulun ja oon 15 vuotta, se vie mut Firenzeen. Se kuulosti jännittävältä ja laskin vuosia siihen, meidän yhteiseen matkaan.

Mummu oli duunissa pankissa, eli siis sen työminä oli supervirallinen ja asiallinen nainen. Silti se oli ainoa aikuinen joka möyri mun kanssa lumihangessa, leikki tyynysotaa ja piilosta. Me riehuttiin ja naurettiin ja välillä mä unohdin että mummu oli aikuinen eikä lapsi. Sen jälkeen kun me oltiin vauhkottu tarpeeks, me mentiin makoilemaan sängylle ja juttelemaan kaikesta, vakavistakin asioista vaikka mä olinkin aika pieni. Mut silti mä tiesin että mummulle mä voisin aina kertoa kaiken ja siihen mummu pyrkikin, se petas ittelleen petiä mun luottoaikuiseksi murrosiässä ja mä tiesin että se tulis olemaankin niin. Mummu ymmärtäs ja hyväksyis mut aina sellasena ku oon, se jakso aina kuunnella ja lohduttaa ja sai mut lopulta nauramaan.




Mä muistan sen kevään tunnun pienenä kun ei tarvinnut käyttää enää ulkohousuja tai hanskoja ja sai kaivaa potkulaudan esiin. Oli toukokuinen lauantai ja me oltiin sovittu että mennään kävelylle äidin, mummun ja mummun miehen kanssa. Mun oli pakko nuohota jokanen nurkka niinkun kahdeksan vuotiaat yleensäkin ja kävellä jok'ikistä aitaa pitkin, eikä mua ees hirveesti jaksanut kiinnostaa mitä mummu puhui, mulle oltiin luvattu että saan jäätelöä ja se oli oikeestaan ainoo asia joka sillä hetkellä mua kiinnosti. Mummu selitti jotain että se kävi lääkärissä ja siellä joku setä oli huomannut että mummu on vähän kipeä. Sillä oli joku möykky joka yrittää tehä mummulle kiusaa mutta kyllä kaikki selviää koska mummu on vahva eikä anna ilkeiden peikkojen kiusata sitä. Sen jälkeen mä sain jäätelön ja kaikki oli hyvin, vaikka vähän ihmettelinkin miksi kaikki pyyhki silmiään. No, pääasia oli se että mä sain kesän ekan suklaajäätelön ja mulla oli uus potkulauta.
Myöhemmin sain tietää että mä olin ollut pelastava enkeli, äitienpäivänä me oltiin taas oltu mummun kanssa tyynysotaa ja mä olin hypännyt sen päälle. Sen ansiosta mummu huomas sen kainalossa möykyn ja päätti mennä lääkäriin. Diagnoosina syöpä ja elinikää 2 kuukautta.

Testamentit oltiin kirjotettu ja kaikki oli järjestyksessä kahden kuukauden kuluttua mutta mummussa oli elinvoimaa. Ei siinä voitu muuta todeta että eipäs tässä taidetakaan kupsahtaa, mullekin uskallettiin jo puhua sairaudesta kun mitään vaaraa ei näyttänyt olevankaan. Me jatkettiin riehumista, vaikka mummu ei jaksanutkaan yhtäkkiä enää juosta niin kovaa ja sen hiuksetkin katos johonkin, no mä sain joululahjaks kampauspään ja harjasin sen hiuksia samaan aikaan kun mummu harjas sen peruukkia, se oli musta kiva leikki ja mäkin olisin halunnut peruukin.



Vuoden 2006 alussa mä sain kuulla että saisin kauan toivomani pikkusiskon ja en malttanut odottaa sen syntymää. Mummun kanssa meillä oli hirveet nimenkeksimis sessiot ja mä haaveilin minkälaista olisi olla isosisko. Siinä sivussa huomasin että mummu oli muuttunut, se ei jaksanut enää leikkiä mun kanssa niin paljoa ja se oli usein tosi väsynyt ja pyysi että mä olisin vähän hiljempaa. Mutta musta oli ihanaa suunnitella tulevan vauvan syntymää, enkä osannut oikeastaan edes ihmetellä sitä ettei mummu jaksanutkaan enää kävellä mäkeä ylös istumatta keräämään voimia. L
Lokakuussa mummu oli vähän kipeämpi kuin yleensä ja me käytiin äidin kanssa kattomassa mummua joka ei pystynyt kunnolla puhumaan kun sitä yskitti niin paljon. Silti se hymyili mulle, vaikka näin että sillä oli paha olla. Mua oikeestaan vähän pelotti. Seuraavana päivänä soitin sille, mutta mun setä vastas että mummu on mennyt käymään sairaalassa. Tiesin että sairaalassa osataan aina auttaa, joten en pelännyt ollenkaan koska tiesin että kaikki aina järjestyy.

Seuraavana päivänä isi soitti äidille joka oli viimeisillään raskaana samalla kun me pelattiin uunoa. Oli lokakuun toinen päivä vuonna 2006 ja heti sen puhelun alettua tajusin äidin ilmeestä mitä oli tapahtunut. Musta tuntui että mun pieni kymmenvuotias sydän olis jättänyt lyönnit välistä samalla kun äidin poskille alkoi valua kyyneleet. Puhuin isin kanssa joka sopersi itkusella äänellä jotain siitä että mummu rakasti mua ja tärkeintä koko maailmassa mutta ei niillä sanoilla oo mitään painoarvoa. Mummu oli poissa, enkä näkis sitä enää koskaan.

Hautajaisissa mietin sitä miten mummu sanoi että sen hartain toive on että se sais nähä kun sen lempilapsenlapsi kasvaa. Miksi se ei saanut toteutua? Miksi noi puliukot saa kekkuloida tuolla ilman mitään tietoa todellisuudesta, mutta mun mummu vietiin multa pois. Uskottelin itselleni kaiken maailman enkeleistä juttuja, mutta totuus oli se ettei mikään toisi enää mummua takaisin. Hautajaisista mä menin taksilla suoraan naistenklinikalle kattomaan ekaa kertaa mun vastasyntynyttä siskoa.

Nyt mä oon teini-ikäinen, istun mummun haudalla miettien näkeeköhän se mua. Eniten pelkään sitä että muistot katoaa, mutten anna sen tapahtua. Vaikka kuvat mun mielessä haalistuu, muistan silti elävästi sen äänen ja monet mummun legendaariset letkautukset elää meidän suvussa edelleen. Ihminen on kuollut vasta silloin kun muistot ovat kadonneet, mutta niin ei tapahdu niin kauan kun mä elän. Mun setä ja isi on tuonut haudalle valkosia ruusuja ja lasin skumppaa. Skoolaan hautakiveä vasten ja nostan maljan mummulle. Rakastan sua ikuisesti enkä unohda sua koskaan.

8 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. aaww <3 nyt mä ymmärrän miks sua vähän harmitti kun sen sydän katosi. mutta sun mummon ja sun muistot ei katoo koskaan, niin ihanalta toi kuulosti. ihan tuli tippa linssiin..<3

    itkeskelen täällä...

    minipossusi <3

    VastaaPoista
  3. Nadjan kanssa samaa mieltä :) sain itse tietää oman mummuni lähdöstä parempaan paikkaan just eilen ja tämä teksti kosketti mua tosi paljon... :' -(

    www.littledragonfliess.blogspot.com

    VastaaPoista
  4. NADJASTRANGE

    Kiitoksia ♥

    ANONYYMI



    ILTZU

    Niin toi on totta, vaikka maallinen katoais niin muistoista mä en päästä irti koskaan! Tippa tuli linssiin täälläkin päässä!

    LINDA&SOFIA

    Voi ei, paljon voimia sulle, tiedän todella miltä toi tuntuu, mummusi oli varmasti hieno ihminen, mutta vaikka hän on poissa ei muistoja kukaan vie sulta pois. Halauksia! ♥

    VastaaPoista