torstai 15. marraskuuta 2012

it means no worries

Ikävöin kesää. Silloin oli vaikea stressaantua mistään tai kantaa mukana murheita, kuin eläminen tuntui niin vapaalta. Kuin ihmiset oltaisiin laitettu toiseen ulottuvuuteen kerrankin nauttimaan elämästä edes hetkeksi. Kesällä päätin samana päivänä mitä milloinkin haluaisin tehdä, tai ketä haluisin nähdä. Kaikki olivat pääosin hyvällä fiiliksellä ja halusivat pitää ihmissuhteita yllä. Perheeni oli mökillä viisi viikkoa, jolloin koti ja koko Helsinki oli täysin mun, mitä ikinä halusinkaan tehdä. Hakuna matata, ei huolia.





Nyt musta tuntuu että se kaikki hohto mitä kesässä oli on vain valunut mun sormien välistä ja nyt mun kädessä on pelkkää kovaa kiveä joka ei valu tai liiku yhtään mihinkään. Velvollisuudet vaan kertyy ja pimeys kasvaa. Lisäks tajusin että oon menettänyt muutaman tosi tärkeän ihmisen mun elämästä ja tajuan sen miten suuressa asemassa ne oli mun elämässä vasta nyt. Olen vain liian väsynyt että voisin edes yrittää korjata asiaa. Kaikista eniten ärsyttää oma saamattomuuteni, olen siis oravanpyörässä, oikeen kunnon kurrekierroksilla.



Olen kuitenkin ylpeä itsestäni että jaksan käydä koulua vieläpä ihan hyvin tuloksin panokseeni nähden. Uskon että syy on se että jäin steineriin, koska siellä tunnen että minusta välitetään. Jos en tule kouluun, edes joku kaipaa. Jos on huono fiilis, tulee joku lohduttamaan. Aina löytyy joku joka jaksaa kuunnella. Opettajat tuntevat sinut paremmin kuin tajuatkaan. Meillä oli perinteinen steinersekoilu musatunti, jollon kaikki kaivavat jotkut soittimet esiin ja musaope johtaa koko mellakkaa pimputtaen pianoa. Kaikkien soittimien meteli on niin kova ettei voi enää edes ajatella, mutta silti siinä on jotain sellaista joka saa vain nauramaan. Siinä me, yhtä suurta meteliä, yhtä perhettä.



Ja hei, on ihan ok kuunnella joululauluja jo nyt, eiks niin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti