lauantai 29. joulukuuta 2012

they are called memories

Tänään on sinänsä ollut aika mitään sanomaton päivä, mutta toisaalta niin täynnä ajatuksia ja oivalluksia ettei sitä voi mitään sanomattomaksi sanoa. En taaskaan jaksanut lähteä ulos. Päätin siivota huoneeni, joka on myös henkisesti aina oma prosessinsa. Silloin löydän aina jotain vanhaa, jotain mikä pistää muistelemaan. Vuodenvaihde saa myös miettimään kulunutta vuotta, pohtimaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

Oon aina ollut hamstraaja. Jos joku ihminen on ollut mulle tärkeä, yritän saada siitä aina jonkun muistoesineen, olkoon se kuinka mitätön tahansa. Kaljapullon korkki, tulitikkurasia, pahvilaatikko, ostoskuitti, leffalippu. Kaikilla on tunnearvoa. Mulla on oma hylly muistoille, joita kertyy elämän edetessä aina lisää ja lisää. Pian tarvitsen toisen hyllyn.



Löysin myös valokuvia mummusta. Mietin, miten erilaista mun elämä olis jos se olis täällä. Tiedän että se ymmärtäis mua ja voisin kertoa sille ihan kaiken. Me oltais käyty Firenzessä ja suunniteltais uutta matkaa nytkin. Se antais mulle luurin kouraan ja käskis pitää isiin yhteyttä ja toisinpäin. Se hyräilis mulle ku mulla olis paha mieli ja olis aina lähellä kun tarttisin sitä. Se ei epäröis näyttää sitä miten paljon se musta välittää.
Äiti soitti mulle Mariskan Ukon laulun ja mä soitin äidille Röllin Siili Suhonen ja Elefantti Antti -biisin. Niitä kuunnellessa pyyhkäisin pari kyyneltä ja toivoin että mummu olis ihan oikeesti läsnä täällä ja " tulis mun uniin valoo näyttäen ".



Mietin myös vähän kulunutta vuotta. Selailin blogia taaksepäin ja löysin uudenvuoden lupauksiani. Lupasin vähentää shoppailua. Siinä olen kyllä oikeasti onnistunut lukuunottamatta mun ja äidin horjahduksia öiseen shoppailuun ja humps sinne meni sataset. Oon oppinut purkamaan pahan olon muulla tapaa, ostamalla suklaata tai kuuntelemalla musaa. Ei se shoppailu mitään auta kun vaan hetken, sit kun on rahat loppu ärsyttää vielä enemmän.
Lupasin myös nähdä sukulaisia. Noh. Okei olisin voinut olla aktiivisempikin, mutta ei aina vain ehdi. Mulla on kyllä hieno suku mutta kun jotenkin se aina vaan jää. Onneksi suku on ja pysyy vaikka ei näkiskään, ne tietää että ne on mulle tärkeitä.
Kolmas lupaus oli Artun keksimä, jossa lupasin olla rakastumatta kusipäähän vaan siihen parhaaseen joka rakastaa mua eniten. Rakastuinko kusipäähän? Ei, kusipää on sellainen joka ottaa vain ottaakseen ja jättää jättääkseen piittaamatta seurauksista tai tuhosta. Jos on ihmisiä joiden kanssa on korvaamattomia muistoja ja niin hyviä hetkiä että herkistyn tiettyjen kappaleiden soidessa edelleen, tai hymy nousee huulille kun toinen kävelee vastaan, ei sellainen ihminen voi olla kusipää. Mitään en kadu, mielummin kiitän.



Vuoden päättyminen on aina haikeaa, mutta tällä hetkellä mulla on tosi innokas fiilis ja odotan hirveesti mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Luen viimeiset rivit hymyillen ja sitten käännän sivua. Aukeama on täynnä tekstiä josta saa selvää vain kun alkaa lukemaan. Toivottavasti sivuja on jäljellä vielä paljon, sillä silmäni eivät väsy lukemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti