sunnuntai 30. joulukuuta 2012

this girl is on fire

Huomenta. Tykkään sanoa tämän ääneen kellon ollessa vasta 12.27 ja mä olen ollut hereillä jo vajaa tunnin, vaikken ole sängystä poistunutkaan. Unirytmi on pikkusen korjaantumassa! Naurakaa vain, tiedän itsekin että uudet vuodet sun muut ovat vasta edessä.



Oon onnellinen siitä että mulla on sisaruksia. Se että on pieniä lapsia kotona selittää paljon. Sitä voi käyttää syynä moneen asiaan. Se on ihan ok että mä jaan vuoteeni pehmoleijona Simban kanssa (tiedän että silläkin on tunteet!), se on ihan ok käydä Robin-leffassa, vain siksi että sisko tykkää. Mun ei tarvii selitellä jos katon muumeja tai pelaan koneella Hertan Maailma -peliä. Sekin on ymmärrettävää että mun soittolistoilta löytyy disney- ja röllibiisejä. Ja että ne on musta oikeesti hyviä ja mä herkistyn kun kuuntelen niitä. Onhan se vähän hassua. Mutta mulla on sisaruksia!



Mietin eilen mikä olis mun lempileffa. Ekana tuli heti tietty leijonakuningas. Se on sellanen paraatipaikka jota ei kukaan ohita koskaan ikinä. Sitten en tiedä. Oon nähnyt paljon hyviä ja jonkin verran huonoja leffoja. Suurin osa sellasia " tää oli hyvä " -leffoja, joista ei tuu sen suurempia sykähdyttäviä fiiliksiä. Täydellisessä leffassa pitää olla jotain johon voi samaistua, jolloin päääsee mukaan leffan ytimeen, sitten pystyy elämään kaikki juonenkäänteet ja huipennukset ihan uudessa valossa. Sellainen leffa jota vain katsoo ja unohtaa kaiken muun on korvaamaton, leffanhan kuuluu viedä mukanaan. Lisäksi pitää olla hyvää musiikkia joka saa viimeistään karvat nousemaan pystyyn. Eikä sokeria pidä unohtaa, edes yksi söpö miesnäyttelijä voi pelastaa huononkin leffan.



Ajattelin että kirjoitan menneestä vuodesta samanlaisen postauksen kun tein vuosi sitten, mutta njäh. En halua kaivaa koko vuotta esiin koko maailmalle, se oli ja se meni. Siksi päätin kuvittaa tämän tekstin tämän vuoden kuvilla, jotka kuvaavat vuotta mielestäni aika hyvin. Monia tärkeitä ihmisiä näkyy kuvissa ja niiden taakse kätkeytyy elämäntilanteita ja hetkiä jotka ovat korvaamattomia.



Tämä vuosi on ollut taas elämäni opettavaisin. Miten pieni ja tietämätön olinkaan vuosi sitten. Silloin tuntui että kaikki ovet ovat auki, oon valmis lentämään. Elämä päätti opettaa ja tiputtaa mut monta kertaa. Näyttää että pystyn kyllä nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa vaikka pudotus olisikin tehnyt kipeää. Siivilleen voi aina nousta takaisin. Ja mä nousin. Koin asioita ja nautin elämästä. Sain enemmän vastuuta ja opin tuntemaan itseäni. Nyt tiedän että olen vahva. Tiedän myös sen että tulen kokemaan kolhuja, mutta selviän niistä. Nyt yritän oppia olemaan pelkäämättä ja jatkaa matkaa rohkeasti. Kyllä mä pärjään.



ps. Käykää vielä kyselemässä täällä niin että saadaan kunnon postaus noista kysymyksistä aikaan, eikös?

2 kommenttia: