maanantai 30. joulukuuta 2013

THE YEAR 2013

On tammikuun 29. päivä (pian 30.) ja aika perinteiselle " my year " -postaukselle! Ilokseni voin todeta että takanani on jälleen elämäni paras vuosi, ihan jännittää mitä tuleva tuo tullessaan, vieläkö voi parantaa?

Psst! Asuntopostauksesta huolestuneille ja henkistä hyvinvointia kysyville (kiitos huolenpidosta ja ei hätää!) meillä on jo kolme varteenotettavaa asuntoa kiikareissa! Tavaroiden läpikäyminen aloitettu ja eka asuntoesittely huomenna, elämme jännittäviä aikoja! Iiks!

TAMMIKUU
Vuosi ei alkanut todellakaan missään rauhallisissa merkeissä.. Uusi vuosi oli villi, vietin sen vastoin alkuperäisiä suunnitelmia Käpylässä. Ihmettelin että tämäkö on Taiski ja tämä Ruotsalainen? Enpä olisi silloin arvannut että tuleva vuosi tulisi pitämään sisällään päivittäistä Käpylää.



Kuvittelemani tilanteet menivät uusiksi, eivätkä noudattaneetkaan yhtään sitä kaavaa mitä olin ajatellut. Onneksi, herranjesta, en voi määrätä elämäni kulkua vaan asiat tupsahtelivat eteeni ilman varoitusta.

23. päivä oli merkityksellinen. Okei silloin se oli sen verran yllätyksellinen että sain kamalan migreenin asiatulvasta, mutta viikon ajatusten selvittelyjen jälkeen tein yhden elämäni tärkeimmistä päätöksistä vastaten myöntävästi tyttöystävä-kysymykseen. (Viisi minuuttia hapuilevan myöntymisen jälkeen se olikin facebookissa 800 ihmisen silmien edessä, mutta onneksi ei ole kaduttanut. Eetuhan ei aikaile ja hyvä niin).



HELMIKUU

Helmikuu meni opetellessa parisuhde-elämää ja etsiessä omaa paikkaa. Käpylään soluttautuminen oli pelokasta aikaa, olin takuuvarma että minua vihattiin tai ainakin oudoksuttiin. Kaikilla oli päällään Vansit, ruutupaita ja tukka sotkussa. Sitten paikalle pamahtaakin Rosa-Maria suoristetuissa hiuksissa, valkoisessa toppatakissa ja Uggeissa. En polttanut pilveä enkä tupakkaa. Mitä ihmettä, silti musta tykättiin! Käpylä jonka epäreilusta meiningistä mua varoiteltiin, nosti mun itsetuntoa 150 prosenttisesti. Unohtamatta tietenkään aitoa ja alkuperäistä, ystävänpäivä oli huippu!

Helmikuussa lähti myös kävelemään mun iPod, lompakko, kuulokkeet ja avaimet. Se ei ollut hauskaa. Tarinan opetus oli, että vaikka kuinka tanssittaisi niitä kamoja kannattaa pitää silmällä. Ainakin opin tekemään rikosilmoituksen ja takuurahoilla ostin järkkärin!




MAALISKUU

 Maaliskuussa olin jännittynyt. Oli Loiste-festari, joka vaati paljon aikaa ja latausta. Päästiin Aleksanterinteatteriin esiintymään, mutta siihen se tyssäsi. Kansallisteatteri jäi haaveeksi vain, ehkä ihan hyvä. Aina on tilaa kehittyä.



Pääsin lastehoitajaksi kahteen ihanaan perheeseen, jossa käyn edelleen ja jotka saivat minut miettimään uravalintaani uudestaan.

Pääsiäinen taisi olla kans aika tärkeä juttu, ensimmäinen käty yhdessä Eetun kanssa. Tehtiin tortilloja, saunottiin ja juotiin kaljaa. Se oli merkittävää ja jännittävää. Oijoi. Koko kevät oli täynnä uutuudenviehätystä, ehkä vähän pelottavaakin? Onneksi olin rohkea.
 

HUHTIKUU

Huhtikuu meni sairastellessa  - vaihteeksi. Mulla todettiin anemia, jonka takia käyn 3kk välein verikokeissa edelleen. Sen takia olin vähän veto veks jatkuvasti. Onneksi oon niin kesäihminen, että jokainen kesän merkki sai hymyn tulemaan huulille.


Olin myös elämäni ekassa virallisessa työhaastattelussa. Hyvin meni, nappasin nimittäin itselleni kesäduunipaikan Kumpulan maauimalasta. Olin muutenkin aika menestyvä ja ahkera opiskelija.



Huhtikuun saavutuksiin lukeutuu myös änärimatsin voittaminen (Eetun kommentit pelin epäoikeudenmukaisuudesta yliviivataan!).

TOUKOKUU

Vappu, lempijuhlani! Se oli todella onnistunut, näin ihmisiä joiden näkemisestä on edelleen hyvä fiilis! Koko toukokuu oli koulustressistä huolimatta aika iloista aikaa, kesä oli jo vallannut Helsingin ja naama sai väriä. Ruotsalaisen puistokausi oli virallisesti alkanut ja kaikkia hymyilytti. Skumppapullot poksuivat ja kesäloma alkoi.




Käytiin myös Tallinnassa luokkaretkellä, joka olikin eläkeläislaivoista ja kökköaikatauluista huolimatta onnistunut reissu! Silloin viimeistään tajuttiin että tää steinerin kerma on aika korvaamatonta.



KESÄKUU

Huh, tää oli onnellista aikaa. Ekan lomaviikon juhlin ja nautin lämmöstä. Pikkukosken kalliot olivat lämpimiä vielä auringonlaskun jälkeen ja ruotsalaisen puunlatvassa oli aina joku. Tokalla lomaviikolla lähdettiin Eetun, Rikun, Siirin ja Veeran kanssa isosiksi riparille, joka oli kokemuksena aivan unohtumaton. Pikkuset olivat joo rasittavia, mutta silti aika pahuksen ihania. Se viikko opetti aika paljon.


Leiriltä lähettiin melkeen suoraan juhannuksen viettoon Eetun mökille, joka on ehdottomasti yksi suhteemme kohokohtia.  Kesäkuussa oli kans huikee Rock the Beach -festari, Green Dayn keikka oli ehdottomasti yksi parhaista. Koko kesäkuu oli siis aika bueno!




HEINÄKUU

Heinäkuu oli työntäyteistä aikaa. Aika rankkaa itseasiassa. Olin koko kuukauden Kumpulassa duunissa, päivät oli pitkiä eikä niihin kauheesti muuta mahtunutkaan kun työ. Onneksi se porukka siellä oli ihan huippu, aamuisin hymyilytti mennä töihin. Muistan sen yhden illan kun istuin keskellä keittiön lattiaa laskujen ympyröimänä, syöden nuudelia ja miettien että tässäkö on tulevaisuuteni. Perhe oli koko kesän mökillä, joten asunnon hoitaminen ja arkijutuista selviäminen yksin oli ajoittain aika raskasta. No, neljän päivän vapaina otin ekan junan Kouvolaan ja lähdin lataamaan akkuja äidin ja muiden supertyyppien luo. Päällimmäiseksi käteen jäi hyvät muistot ja teen kaikkeni että olen siellä ensi kesänä taas!




ELOKUU

#yolo. Palkan kilahtaessa tilalle (itseasiassa pari viikkoa aikaisemmin, kiitos sponssauksesta Siirin äiti) päätettiin Siirin kanssa repäistä ja lähteä Portugaliin kahden viikon varoitusajalla. Otettiin aurinkoa niin että Siiriä luultiin neekeriksi, puhuttiin syvällisiä tähtitaivaan alla niin että alkoi jo ahdistaa, juotiin shotteja ja sangriaa vain siksi että oli halpaa, ostettiin hippivaatteita joita emme ole käyttäneet kertaakaan loman jälkeen ja voitiin hyvin. Ne 10 päivää oli aika ratkaisevasti valmistavia tälle syksylle, oltais oltu aika hukassa ilman niitä.

Elokuussa täytin 17 vuotta. Synttärit eivät menneet ihan putkeen, harva edes onnitteli, tokaisivat vain että " enää vuosi! " (jopa oma isomummoni!). Rakas kultapuppelini meinasi unohtaa synttärini ja itseasiassa naamiaisbileet menivät sivu suun istuessani Meilahden sairaalassa Eetun äkillisen umpisuolentulehduksen takia. Se ei oikeastaan edes haitannut, opin ettei pidä suunnitella mitään liikaa. Koin oloni tärkeä
ksi.



SYYSKUU
Lukion kakkonen pärähti kunnolla käyntiin. " Se lukion paskin vuosi ". Jes. Meidän " Stadin Friiduista " tulikin " Eräjormia " maatalousleirin koittaessa. Me viisi vietimme viikon maatilalla kysellen ampuvatko siilit piikkejä tai mikä on viikate. Se oli aika opettavaista, ei meistä silti taida tulla maalaisvaimoja. En tiedä tuliko meistä kylän vitsi ja elävä legenda, sen verran koomisia taisimme olla hiilihankojen ja paskaläjien kanssa. Silti naurattaa ääneen.




LOKAKUU

Lokakuussa koiteltiin mun rajoja jaksamisen kohdalla. Kokoajan itketti ja ahdisti. Ainakin jälkikäteen tuntuu siltä. Koulussa vaadittiin liikoja ja muutenkin pimeys tuntui loputtomalta. Onneksi en jatkanut muiden syyttelyä vaan tajusin olevani itseni pahin vihollinen.
Syysloman koittaessa rentouduin. Vietin aikaa tehden ruokaa ja chillaillen ihanien ystävien kera. Onneksi mulla on huippumahtavat tukijoukot jotka keskeyttää mun dramatisoinnin sanoen jotain sen tapaista kuin " senkin pöljä ei ole mitään hätää ".





MARRASKUU

Marraskuussa ahdisti tulevaisuus. Tuntui että kokoajan vaadittiin jotain, mihin en pystynyt. Piti tietää mitä halusi ja onnistua siinä. Mitä jos ei tiedä ja mitä jos ei onnistu?
Uskalsin myös pikkuhiljaa avata suuni ja kertoa jos harmitti. Itkeminenkään ei ollut noloa. Pyhäinmiestenpäivänä uskalsin sanoa, että mummua on ikävä. Uskalsin sanoa isille, että nyt helvetti enemmän aikaa yhdessä jooko? Suuni avaamista en ole katunut, tu
rhasta valittaminen on typerää, mutta murheiden patominen on satuttavaa.



JOULUKUU
Joulukuu vilahti ohi samalla vauhdilla kuin tämä vuosikin. Oli pikkujouluja, itsenäisyyspäiväjuhlia, synttäreitä ja joulujuhlia. Kokoajan piti etsiä huulipunaa ja kärventää hiuksia. Joulu meni onnellisissa merkeissä. Aatonaaton ja jouluyön vietin Eetun kanssa syöden kiinalaista ja availlen lahjoja. Eetu jopa suostui mun joulusaunaan, riisipuuron syömiseen ja lumiukon katsomiseen. Muistin taas miltä tuntuu olla superrakastunut. Rakkaus ei saisi olla itsestäänselvyys.

Jouluaaton vietin sen isäni suvun kanssa. Oli kiva olla yhdessä pitkästä aikaa.
On perhe ja suku, jotka hyväksyy just sellasena kun on. Sellaset tukipilarit on aika korvaamattomia.

MITKÄ FIILIKSET?

Nyt on aika huippuonnellinen ja kiitollinen olo. Tää vuosi on antanut niin paljon. Se missä tilanteessa olin tasan vuosi sitten... Onnellinen olin silloinkin, mutta nyt en vaihtaisi yhtään mitään. Vuoden kuluessa jotkut ihmissuhteet ovat hiipuneet uusien tullessa tilalle. Sille ei voi mitään, kaikkia lankoja ei vain voi pitää käsissään. Mitään en kadu, enkä myöskään halua asettaa sen suurempia odotuksia ensi vuodelle. Silmät auki ja hymyillen eteenpäin, jännittävää nähdä mitä kaikkea 2014 tuo tullessaaan!

Onnellista uutta vuotta teille kaikille ihanille lukijoilleni, jotka olette tänäkin vuonna uskollisesti piristäneet päiviäni! Kiitos ja pusuja!

perjantai 27. joulukuuta 2013

rosa muutetaanko me ranskaan?

Okei, okei. Viesti on mennyt perille. Hymyillä pitää aina kun siihen on mahdollisuus. Aina kun tunnet itsesi onnelliseksi, pysähdy ajattelemaan sitä. Nauti siitä. Tunnustele tunnetta. Hymyile leveämmin, halaa tiukemmin, sulje silmät ja antaudu sen tunteen vietäväksi. Se on nimittäin ohimenevää. Ihan varmasti sen kaiken autuuden keskelle lässähtää joku paskaläjä. Surullista, mutta totta.



Taisin mainita edellisessä postauksessa vuoden vaihteen olevan minulle voimakasta muutoksen aikaa, halusin tai en. Vuoden vaihtuessa tulee tarve uusiutua, välillä ne muiden uusiutumiset vaikuttaa omaan elämäänkin. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että vuokraemäntämme päätti lopettaa vuokrasopimuksemme kesään mennessä. Ei mikään piece of cake etsiä kuushenkiselle ja vähätuloiselle perheelle asunto jota kutsua kodiksi. Tää tais laukasta kaikkien stressinappulat päälle, pystyssä on vuosisadan perheriita ja tahtojen taisto. Ehkä vähän liiankin erilaisia ihmisä 118 neliön sisälle. Mitä tapahtuu sitten kun se kaikki pitää mahduttaa vielä pienempään tilaan?



No onneksi onnelliset hetket tuntuvat niin hyviltä juuri siksi, kun tietää ettei se ole jatkuvaa. Tietyllä saralla tunnen itseni onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan. Kai se vähän niin menee, että jonkun kohdan pitää aina vähän römpsöttää. Onneksi me ollaan perhe, se tosiasia ei muutu.
Selviytymispaketti tälle illalle: hyvää ruokaa ja hyvää musiikkia. Vuokra-asuntojen selaus. Positiivisten asioiden etsiminen ja uskomus siihen että tämä on alku jollekin hyvälle, uudistuminen kasvattaa, eikö?

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

feeling good



Joulukuun 15. päivä. Tätä vuotta on jäljellä yhteensä 16 päivää. Jos blogistani selaa viime vuosien postauksia joulukuun puolivälin jälkeen, voi havaita että kyseessä on jälleen sama haikeus. Tämä vuosi on ollut aika pahuksen merkittävä. Joka vuosi lyö peliin uusia juttuja ja onnellisuutta potenssiin kymmenenmiljoonaa. Tasan vuosi sitten olin sen kaiken äärellä, ymmärtämättä että siinä olisi mitään merkittävää.

Vietin joulukuisen vapaa-aikani Oulunkylässä. Instagramissani on viime joulukuulta kuva Oulunkylän asemalta tagilla #second home. No, ehkä se tuntui siltä. Loppujen lopuksi se toinen koti löytyi ajamalla seuraavalle pysäkille. Kottby.



Spotifyssä soi juuri nyt Nina Simonen Feeling Good. Nyt tuntuu hyvältä. Istuin eilen Kaapelitehtaan portailla katsellen Ruoholahden valoja pimeyden keskellä, kuunnellen kun sinä puhut. Uppouduin siihen hetkeen täysin, unohdin ympäröivän maailman. En miettinyt odotetaanko meitä. Unohdin kylmyyden. Välillä katsoin sinua kun muistelit vaikeita asioita, jotka tuntuivat niin raastavilta etten ihan ymmärtänyt miten pystyit niistä hymyillen kertomaan. Lopulta minuakin hymyilytti. Ymmärsin miten pahuksen vahvoja me halutessamme olemme. Tunsin oloni tärkeäksi.

Käpylä uiskenteli elämääni pikkuhiljaa. Koin aluksi olevani ehkä hieman ulkopuolinen. Jälkikäteen asiaa puituamme ymmärsin etten ollut, ajattelin vain automaattisesti asian olevan niin. Ei yhtäkkiä viisikymmentä ihmistä voi ottaa yhtä ulkopuolista avosylin vastaan jakamaan päivittäisiä asioitaan. Ei kenestäkään voi automaattisesti tykätä. Pikkuhiljaa löysin paikkani. Silti ajattelin, etteivät he tunne minusta kuin pienen palasen. Se oli yksi osa minua, paljon on näkemättä. Eilen kuitenkin ymmärsin, ettei se ole niin. Se mikä ennen oli pientä, on nyt suurta. Se mikä ennen tuntui omalta, on nyt pienemmässä osassa. Palat ovat vaihtaneet paikkaa. Tää vuosi on antanut niin paljon.



On ihmisiä, joita vuosi sitten lähes vihasin. Ja nyt he ovat ykkösiä. Joulu on yhdessäoloa. Tuntuu siltä että kaikki palaset ovat loksahtaneet paikalleen. Kaikki tärkeät ovat lähellä. On rakkautta niin monen eri ihmisen välillä. Tunnen oloni merkittäväksi, rikkaaksi.Välillä hävettää myöntää, että asiat ovat aika pahuksen hyvin. Kunpa tämä tunne jatkuisi pitkään. Tätä kutsutaan onnellisuudeksi.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

rakkaudestahan me tässä ollaan?

 Tää ei ole ollut ehkä maailman valoisinta joulunodotuksen aikaa, koko joulukuu on tullut niin ryminällä. Just tällä hetkellä lojutaan koko sisarusparvi tässä sängyllä, noi kolme ihan hysteerisinä. Pari päivää lojuttu neljän seinän sisällä, kun yhdellä on vatsatauti, toisella aivotärähdys ja kolmannella motivaation puute ja univaikeuksia. Itse pyörryin aamulla suihkuun ja oon kohta kärsinyt vuorokauden migreenistä. No, meillä kellään ei ole sentään hengenhätää. Ollaan nyt pari viikkoa rampattu Meilahden sairaalassa katsomassa meidän vaaria, jolla todettiinkin yhtäkkiä aivosyöpä, keuhkosyöpä ja luusyöpä. Kovasti oon pohtinut sitä, miltä tuntuu kun yhtäkkiä tajuaa ettei mitään ole tehtävissä, että päivät ovat nyt luetut. Joka ilta käydessään nukkumaan, jännittää sitä herääkö aamulla. Joka kerta hyvästellessään jonkun, ei voi tietää näkeekö enää koskaan uudelleen. Ja mikä pelottavinta tai arvoituksellisinta, ei voi tietää mihin tästä joutuu.



Toisaalta mun mielestä on mielenkiintoista, että maailmassa on kysymyksiä joihin kukaan ei tiedä vastausta. Katsottiin juuri Myyrää tossa sohvalla ja tokaisin että " nää jaksot mä oon nähnyt ennen kun teitä edes oli olemassa ". Riitu tokaisi että " niin, mä näin silloin pilven päältä että te katoitte tätä myyrää ja teillä on kivaa, niin sitten mä päättäsin että tänne mä tuun asumaan! ". Niin, ehkäpä se meni niin?


Mulle on jäänyt mieleen yksi kerta kun istuskelin terveyskeskuksen odotustilassa katsellen muita ihmisiä. Nurkassa kyhjötti vanha pariskunta, jotka tutkiskelivat minua katseellaan. Katsoivat ymmällään puhelintani, selkeästi ymmärtämättä mikä se oli ja mitä sillä tein. Ihmettelivätköhän he, miksi en käyttänyt pipoa ja takkini oli auki. Ajattelivatkohan he minun polttavan tupakkaa, kun selasin esitteitä tupakan lopettamisesta. Herätinköhän paheksuntaa vai ylpeyttä sukupolveni puolesta? Hoitaja huudahti käytävältä " Karjalainen! ", jolloin pari säpsähti. Vaari otti vaimonsa takin syliinsä ja auttoi tämän ylös toivottaen onnea. Lopuksi hän vielä huudahti hoitajalle " Hän kuulee vähän huonosti, joten puhuttehan selkeästi? ". Meinasin liikuttua siihen paikkaan. Vaikka lause oli yksinkertainen, koko tilanne oli täynnä sellaista rakkautta ja välittämistä mitä me kaikki toivomme niin itsellemme, kuin vanhemmillemme ja muille ihmisille. Näin nuorena sinkkuus ei tarkoita yksinäisyyttä, joissain tapauksissa se voi tarkoittaa juuri sosiaalisuutta ja vapauksia. Entä ne vanhukset, jotka jäävät yksin toisen nukkuessa pois? Sellainen ikävä ja yksinäisyys ei varmaan hellitä koskaan. Sen takia en osaa kritisoida lainkaan niitä pareja, jotka löytävät toisensa vasta elämän ehtoopuolella. Rakkautta ei vain voi koskaan olla liikaa, eihän?



" And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same ".
- Nelson Mandela

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

for what it's worth

Sunnuntait ovat näköjään muodostuneet postauspäiviksi. Puidaan mennyt viikko ja pohditaan millä asenteella lähteä tulevaan. Odotuksia ja pettymyksiä. Mulle on aika tärkeä osa viikkorutiinia mun sunnuntaiduuni. Siivoan kampaamoa parhaan kaverini kanssa nyt ööh neljättä vuotta? On hetki aikaa olla kahdestaan ja jutustella tärkeät asiat viikon varrelta (emmehän näekään kuin koulussa joka päivä ja usein myös lauantaisin). Tänään lysähdimme lattialle avautumaan mieltä painavista asioista, jonka parissa vierähtikin se tunti (hei pomo mikäli luet tätä, kyllä me niitä töitäkin tehdään!). On se kovin helpottavaa kunon ihmisiä jotka ymmärtää.



Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta! Kävelin eilen hiljaisilla kaduilla ensilumen leijaillessa maahan, kuunnellen suosikkijoululaulujani. Olen pitkään ihmetellyt, missä joulufiilikseni on? Nyt se on löytynyt! Kokoajan on jotain odotettavaa, pieni jännitys rinnassa. Tämä joulu on taas aivan erilainen kuin viime joulu. Tämä on myös viimeinen jouluni "lapsena". Aion ottaa siitä kaiken irti! Voi jukudemus, nyt muistan miksi tykkään niin paljon joulusta! Onneksi meillä on vielä pieniä lapsia, joten täällä tontut ovat jo täydessä tohinassa. 23 yötä!

Olen viimeaikoina pohtinut jälleen tätä miesten ja naisten eroa. Miten sitä ollaankin välillä niin erilaisia? Miehet kaipaisivat naisilta rehellisyyttä ja naiset taas hienotunteisuutta. Naiset loukkaantuvat töksäytetyistä, suorasukaisista lauseista ja miehet hermostuvat naisten epäselviin vihjailuihin ja kiertelyyn. Sitten harmittaa. Miksi? Asiat ovat täysin järkeiltävissä ja molemmat sukupuolet tiedostavat kyllä tämän. Tollasia ne on. Silti harmittaa. Ja tilanteet tulevat kaikista opeista huolimatta uusiutumaan. Ei meistä kasva jotain yhtä samaa sukupuolta, vaikka tunnettaisiinkin paremmin. Mummot ja papatkin riitelee. Mummoilla kestää lähteminen ja papoilla palaa käämi odottamiseen. Mummo haluaisi katsoa Kauniita ja Rohkeita, kun taas pappa haluaisi lätkää. Pappa kysyy sopiiko tämä yrjönvihreä kravaatti, mummo hienovaraisesti kehottaa kokeilemaan myös jotain toista. Mummo on ostanut uuden leningin, pappa tokaisee että kylläpäs mahasi pullottaa. Niin se vain menee. Silti hullaannumme rakkaudesta yhä uudelleen.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

mitä jos olisinkin vain Rosa joka ei tiedä vielä?

" Istuin uupuneena koulussa, kun opettajani tuli viereeni istumaan. Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja tokaisi " mulla olis sulle tää englannin kurssiarvosana ". Sydämessäni hypähti, tässä pitää onnistua, tähän panostin kunnolla. Ensin hän palauttaa aineeni, jossa kirjoitin kummitytöstäni: 10-. Hymyilen, kymppi on harvinaisuus minulle, vaikka jollain tapaa minua ärsyttää se miinus. Sen jälkeen opettaja katsoo minua uupuneena " joo mutta ei tää riitä, sun arvosana laskee kahdella, et tainnut taaskaan lukea tarpeeksi ". Opettaja poistuu ja katson täristen punakynällä tehtyä vitosta. Vitosta! Samalla näen silmissäni kuinka kaikki tulevaisuudensuunnitelmani romahtavat kuin WTC-tornit. "

Herään siihen että itken. Ahdistaa. Arvosanat, pettymykset ja riittämättömyys tunkeutuu pääni sisälle yölläkin. Täytyy olla hyvä, parempi. Onnistua ja päästä tavoitteeseen. Monilahjakas ja parempi kuin muut, että pääsee eteenpäin. Tässä kohti ammatista ei haaveilla. Enää ei kysytä " mikä sä haluisit olla isona? ", vaan " mikä sinusta tulee? ". Mitäs sitten kun ilmoitankin " ei musta ollutkaan siihen, en ollut tarpeeksi hyvä ". Pettyykö joku? Onko joku vahingoniloinen? Tämä on kilpailua, rahaa pitää saada, kuka tienaa eniten ja kuka nauttii työstään? Miksi sitä arvostetaan enemmän, että joku tienaa suuria summia turhassa toimistossa eikä edes nauti työstään, kuin sitä että joku tienaa minimaalisesti auttaen ihmisiä ja tullen siitä onnelliseksi? Miksi tästä onkin tehty niin ahdistavaa? Luin juuri hesarista jutun työuupumuksesta. Miksi meidät laitetaan jo nyt burn out:in partaalle? Joojoo, koulu valmistaa työelämään siinäkin suhteessa. Mutta tekeekö se meistä onnellisia?



Täytin elokuussa 17 vuotta. Harva onnitteli minua siitä, suurin osa (jopa isomummoni!) tokaisi " enää vuosi! ". Miksi helvetissä mulla olisi kiire täyttää 18? Haluan olla juuri tämän ikäinen ja nauttia viimeisestä virallisesta lapsuusvuodestani. Joojoo supersiistiä pääsemme baariin silloin. Se on aika laiha lohtu siinä verojen, velvollisuuksien, olettamusten, KELA-kiistojen ja itsenäistymisen verkossa. Siinä kohti viimeistään realistisuuden ja aikuisuuden pitäisi astua kuvaan, valitettavasti niin ei aina käy.

Mulle on välillä kamalan vaikeaa hetkessä eläminen. No se ei ole mikään ihme, jos kaikki ympärilläni olevat ihmiset jankuttavat tulevaisuudestani ja kertovat omia näkemyksiään siitä miten minun pitäisi edetä. Voi jumaliste, enkö mä nyt vaan voisi olla se huoleton 17-vuotias ja elää tätä elämää? Enkö voi vain vastata " en tiedä, se nähdään sitten! ". Jos aikuisuus on noin totista ja puuduttavaa kakkapäiden elämää, ne on varmasti katkeria että mä oon onnellinen nuori.. Enkä tarkoita että nuoruus tarkoittaa samaa kuin tyhmyys. Olen viisas nuori joka yrittää elää hetkessä ja olla onnellinen, deal? Toivottavasti olen sellainen aikuinenkin. Kiitos ja amen, viettäkää spontaani sunnuntai, ilman sen suurempia olettamuksia. Leipokaa jääkarhun muotoisia pipareita, varatkaa äkkilähtö Kanarialle ja seisokaa päällänne. Tai ei sittenkään, tehkää jotain sellaista mitä itse haluatte!

maanantai 11. marraskuuta 2013

mennään mutta ajetaan hiljempaa

Ajatuksenhallinta-haasteeni edistyy. On hankalia päiviä ja on onnellisia päiviä. Hankalatkin päivät voivat olla onnellisia. Ja silloin kun sinulla on onnellinen olo, voi jollain toisella olla hankala päivä. Silloin on lupa olla hankala, eikä se ole sinun syysi. Ja ennen kuin alkaa syyttämään toista omasta fiiliksestään, voi ensin miettiä mitä voi itse tehdä asian korjaamiseksi. Aika usein ongelma hoituu ajatusten vinksauttamisesella oikeille raiteille ja alleviivaamalla niitä hyviä asioita. Aina löytyy valitettavaa, yhtälailla kehuttavaa. Nyt olen pistänyt merkille missä kohtaa normaalisti laittaisin kädet puuskaan ja kylpisin kurjuudessa. Sellaisen kohdan sattuessa käynnistän päässäni ajatustyön joka läpivalaisee ne kuin lentokentän turvatarkastus ja odotan piippako pääni ongelman merkiksi. Aika harvoin. Usein se on joku ylimääräinen metalliosa jonka voi riisua pois painamasta ja aiheuttamasta ongelmia.



On kiire. Täytyy ehtiä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna jaksaa herätä opiskelemaan, jotta saisin hyviä numeroita, jotta saisin ylpeiltävän ylioppilastodistuksen, jotta pääsisin jatko-opiskelemaan, jotta pääsisin pian työelämään, jotta saisin rahaa, jotta olisi varaa elättää perhe ja saisin hyvän eläkkeen, jotta jälkeläisilleni jäisi perintöä sen jälkeen kun he ovat peitelleet minut haudan huomaan. On kiire löytää kumppani rinnalleen, kokea kaikki asiat mitä rakkauteen pitäisi kuulua, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Reitti on selvä, sitä pitkin kuljetaan turhaa hidastelematta. Ylimääräiset kierrokset, paikallaan junnaamiset ja pahimmillaan askelten taaksepäin ottaminen herättää paheksuntaa. Mitä ne " jokainen kulkee omaa tietään " -jutut olivat? Mitä omaa tietä? Täällähän on syvään juurrettu asvalttitie jota jokaisen pitäisi kulkea, mieluiten normaalivauhtiaan nopeammin. Vauhti huimaa ja paikkoja kolottaa, ei ole aikaa jäädä lepäämään. Se tie lyhenee lyhenemistään, uupuneet kulkijat eivät jaksa kulkea sitä loppuun asti. Jääkö viimeisillä askeleilla harmittamaan se, ettei tutkinutkaan mitä niiltä pikkupoluilta olisi löytynyt?



Välillä toivon että olisin syntynyt ajalle, jollon oltiin intiaaneja ja osa luontoa. Elämää kohdeltiin kunnioittaen, syvällä viisaudella. Usko kuolemanjälkeiseen elämään oli vankka, siitä ei ollut epäilystäkään. On se mahdollisuus edelleen uskoa, mutta jos jo koulussa opetetaan naureskellen " niille jotka eivät evoluutioteoriaa vielä tienneet " -asenteella, tieto tyrmää uskon. Entä jos en halua tietää? En halua nähdä todisteita, en kaavoja enkä tilastoja. Haluan uskoa siihen ettei tämä lopu koskaan.



Olemme suurien asioiden äärellä. Niin suurien, että minä, 166 senttimetrin pituinen, ExtraSmall-kokoinen, pienestä valtiosta kotoisin ja muulle maailmalle täysin tuntematon tyttö olen liian pieni niitä ymmärtämään -tai edes ajattelemaan. Välillä on ihan ok kääntää selkänsä todellisuudelle ja uskoa hammaskeijuihin ja siihen että muurahaiset puhuvat. Sellainen hetki on nyt. Hyvää yötä maailma.

lauantai 2. marraskuuta 2013

kuuntelen sateen ropinaa, se vaan jatkuu ja jatkuu

Pelottavaa on se, miten nopeasti asiat muuttuvat. Ihmiset muuttuvat. Tilanteet, tunteet. Puoliinkaan niistä et voi itse vaikuttaa. Kuukausi sitten asiat olivat ihan eri lailla miten nyt, entä kuukauden päästä? Ne ihmiset jotka olivat sinulle tärkeimpiä vuodesta toiseen muuttuvatkin ihmisiksi joita et edes tunne, eikä yhdistäviä asioita tunnu löytyvän millään. Yrität pitää kaikki langat käsissäsi, turhaan. Jotkut lipuvat käsistäsi kuin liukas saippua, lopulta niin kauas ettei mitään mahdollisuutta enää ole, ei ole kosketuspintaa. Siteet katkeavat. Joidenkin kohdalla se on hetkittäinen kasvaminen ja muuttuminen, uutuudenviehätys kunnes tajutaan mikä olikaan se tärkein juttu, olla oma itsensä. Jotkut koukuttuvat hurmoksessaan uusiin ympyröihin niin voimakkaasti, etteivät enää huomaa eroa oman itsensä tai rakentamansa feikkipersoonan välillä. Muut kyllä huomaavat. Siinä vaiheessa kun muovikuoret sortuvat, sitä huomaakin olevansa ihan yksin.



Jollain tapaa pidän sateesta. Silloin kun olet jo niin märkä ettei kiinnosta. Ei ole kylmä, eikä tuule. Sataa vain. Vesipisarat valuvat poskia pitkin, joku voisi erehtyä luulemaan niitä kyyneleiksi. Sinun ei tarvitse selittää ovatko ne niitä. Sateesta kuuluu meteli, jolloin kukaan ei kuule hengitätkö raskaasti vai hakkaako sydämesi lujaa. Samalla kun sade hakkaa kasvojani, valuu pisaroiden mukana maahan se taakka mitä olen sisälläni kantanut. Kun tiemme erkanevat, on helpompi hengittää. Nappaan kielelleni muutaman sadepisaran ja kävelen kepein askelin väistellen lätköitä. Lauleskelen hymyillen öisille kaduille.


Tänään on Pyhäinmiestenpäivä. Aiomme sytyttää kynttilöitä kaikkien niiden vuoksi jotka aika on jo jättänyt. Mummulle ja sisarusteni Pauli-papalle. On aika kunnioittaa, antaa tilaa muistoille ja kiittää siitä että meistä niin moni on vielä täällä. Huomenna menemme isin kanssa haudalle. Kohta jäljellä olemme vain me. Isi on sukupolvijärjestyksestä jo seuraava joka kuolee. Sitten se olen minä. Sitten ei ole mitään, pelkkä tyhjyys? En halua ajatella sitä. Sytytän kynttilän ja toivoisin että siellä jossain on hyvä olla, tietäkää että teitä ikävöidään.


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

se taisteluista vaikein

Tajusin tänään, että on tasan yksi asia joka on este onnellisuudelleni. Asia joka tekee elämästäni hankalaa, tuo ongelmia ja huolenaiheita. Asia jonka takia saan nieleskellä kyyneliä bussimatkalla, tai tuijottamaan yksinäisenä teekupin pohjaa. Jos joku kysyy mikä hätänä, en osaa vastata. En tiedä. Kuuntelen itkubiisejä ja samaistun niiden sanoituksiin. Nyt tiedän mikä se asia on. Se olen minä itse. Olen itse itseni pahin vihollinen.



Tajusin tämän kävellessäni eilen puolenyön jälkeen usvaisella kadulla askel horjuen ja niellen jälleen kyyneliä. Miksi teen elämästäni niin hankalaa? Asioiden täytyy muuttua, ennen kuin olen täysin yksin itseni kanssa. Jos ongelmia ei ole, kehitän ne jostain turhasta. Jos jokin on vähän huonosti, puhallan sitä suuremmaksi kuin ilmapalloa. Kun pallo on jo valtava, suljen silmäni peläten sitä hetkeä kun se räjähtää. Sitten onkin jäljellä enää riekaleet, ja se joka oli joskus kaunista ja suurta on poissa. Vain siksi etten pysähtynyt miettimään.



Mitä tässä voi tehdä? Joka asiassa tärkeintä on kai se, että itse oivaltaa ongelman ennen kuin se on äitynyt liian pahaksi. Pitää suojata itsensä ja läheisensä ennen kuin tapahtuu jotain pahaa omien toilailujensa takia. Ennakoi, tiedät kyllä miksi. Ensi kerralla kun olen täysin ongelmieni pyörteissä, pysähdyn miettimään sen suuruutta. Onko jokin oikeasti loukannut minua, onko jollain syy pyytää minulta anteeksi? Nyt ainoa jolla on anteeksipyydettävää olen minä. Joten anteeksi te kaikki, joille on olen ollut hankala ilman syytä.



Nyt uuden viikon alkaessa aloitan uuden asenteen etsimisen, en halua muistuttaa draamakuningattaria. Hyväksyn muutokset hankaloimatta niitä ennestään. Vaalin niitä ihmisiä jotka ovat minulle tärkeitä. Juon teetä, hymyilen paljon ja kuuntelen Passengerin All The Little Lights -albumia. Jos saan noudatetua näitä kaikkia asioita, viikosta ei voi tulla kovinkaan huono. Hyvää yötä.

torstai 24. lokakuuta 2013

tästäkö se alamäki nyt alkaa?

Sitä myötähäpeän määrää, kun selaa blogia taaksepäin. On se elämä ollut aika erilaista muutama vuosi takaperin. En nähtävästi tehnyt mitään muuta kuin shoppaillut, ollut kotona, käynyt koulua ja istunut Johto Caféssa. Mikäs siinä. Tuli kans vähän sellanen fiilis, että oon ollut hehkeimmilläni sillon 14-vuotiaana, pitkä tukka, hyvä iho ja muutenkin fresh. Vilkaisin juuri peiliin ja näin väsyneen ja ryytyneen naaman ja harottavat hiukset. Ei ole reilua? Mikä se sopimus oli, jossa nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana??



Tänään liikutuin kyyneliin kuullessani että mun matikankokeen 4+ riitti kurssin läpipääsemiseen! Voi jotain päätellä tästä koulumenestyksestä. Enkä yhtään ihmettele, että miehet ovat välillä vähän solmussa meidän naisten kanssa. Olen jäänyt miettimään viime maanantaista tilannetta, kun olin Eetulla. Tunnin sisällä olin saanut hysteerisen naurukohtauksen, kertonut kuulumiseni, maannut lattialla katsellen kattoa, paiskonut koulukirjoja turhautuneena, lässyttänyt typerästi koiralle, nukkunut päiväunet ja ties mitä. Tämän saman ajan Eetu istui sohvalla pelaten pleikkaa, samassa asennossa ja täysin hievahtamatta, sopeutuen mun fiilikseen. Jutut vaihtui aina mielentilani valitsemaan teemaan. Kyllä miehiltä vaaditaan välillä kärsivällisyyttä..



Nyt oon taas sitä mieltä että jokaisen lapsen pitäisi käydä steinerkoulu. Koulu vie mehut, se on totta, mutta huomattavasti helpottavampaa on kun koulu tuntuu kodilta. Tunnet jokaisen opettajan, jokainen opettaja tuntee sinut. Oppilaat on tuttuja, mua hämmentää jos näen koulussa oppilaan jota en ole ennen nähnyt. On ihan ok kävellä ympäriinsä villasukissa, jättää takkinsa johonkin naulakkoon ja mennä iltapäiväkerhon patjoille tai kirjaston pöydille nukkumaan. Laitetaan valot kiinni ja nukutaan, jos joku sattuu tulemaan kirjastoon ne sanoo vain että " ai täällä olikin lukiolaisten lepohetki ". Musatunnilla soitetaan tunti afrikkalaisia rumpuja ilman logiikkaa vain koska opettajalla oli inspiraatio. Oppilaat ja opettajat heittää läppää keskenään. Tunnelma on jotenkin kotoisa, vaikka onkin rankkaa tunnen oloni turvalliseksi ja tiiän että musta tykätään koska oon Rosa.

Pikkusiskoni on ihana. Molemmat. Ja pikkuveljeni kans. En mä voi lähteä kouluun äkäisenä, jos multa just on kysytty " Tuleeko maito lehmän lypsimistä? " ja " Ollaanko me rikkaita? ". Äiti vastas että " me ollaan rikkaita koska meillä on ruokaa ja sitä maitoa, meillä on koti ja ihana perhe, vaikka rahaa meillä ei oikeen olekaan ", johon Riitu vastas " No mut se ei meitä olleskaan haittaa ".