tiistai 22. tammikuuta 2013

valonkantaja

Välillä unohdan että täytyy mennä nukkumaan. Kello käy ja mä olen intoa täynnä, hirveästi kaikkea tehtävää, joka ei olis pakollista mutta mukavaa. Tai olis niitä pakollisiakin juttuja, kuten vaikka läksyt, mutta ei mulla niihin ole energiaa. Lakkaa kynnet, selaa H&M:n kuvastoa, vaihda kehyksiin valokuvat, kirjoita blogia, lataa musiikkia, venyttele ja tee vatsalihaksia.. Kaikkea puuhaa löytyy kyllä. Lukittaudun yleensä huoneeseeni siksi aikaa kun nukkumaanmeno vääntö on ohi ja lapset nukkuu. Sen jälkeen nautin hiljaisesta talosta ja hiippailen keittiöön hakemaan karpalomehua ja jotain yöpalaa. Sitten kello käy ja muistan että hups, nukkumaankin pitäisi mennä. Aamulla sitten väsyttää ja se jatkuu siihen asti, kunnes tulee taas ilta ja saan energiapiikin.



Eilen yksi pitkäaikainen elämäni vaihe tuli tiensä päätökseen. Se oli haikeaa, hyvästellä rakennus joka oli tullut jo turhankin tutuksi ja ihmiset jotka ovat seuranneet kasvuani ja kohottaneet omilla taidoillaan itsetuntoani ja tehneet minusta hymyilevän tytön. Taipaleeni oikomishoidon parissa on nyt ohi. Mannerheimintien loppupäässä olevassa rakennuksessa olen viettänyt säännöllisin väliajoin aikaani jo vuodesta 2006 lähtien. Mulla oli vuoden ajan kiinteät raudat, lisäksi on ollut ties mitä häkkyröitä ja nyt lopuksi sellanen levy jota oon pitänyt öisin ja saan pitää vielä jatkossakin jos vain jaksan. On tää silti aika hieno juttu.

0

Mietin joskus, millaista olisi olla taas lapsi. Olisihan se aika rentoa, sut puettaisiin, ruoka tuotais sopivan lämpöisenä pöytään ja sua kärräiltäis vaan ympäriinsä. Ei olis turhaa mietittävää tai stressattavaa, päivän aktiviteetti vois olla vaikka keittiön ikkunasta näkyvän traktorin tarkkailu tai varpaiden syöminen. Toisaalta kyllä lapsenakin oli tunteita. Lapsiakin vituttaa. Kyllä mä muistan että vihasin talvea pienenäkin, olipa hei tosi siistiä ku sut paketoitiin johonki toppavaatteisiin ja iskettiin pulkkaan istumaan rukkaset käsissä niin ettei voinu tehdä mitään. Wou. Ja kyllä mä olin lapsena ihastunutkin, suunnittelin häitä ja annoin pusuja, tosin harvoille ja valituille. Mulla on edelleen tallella toukkahiuspompula jonka sain 5-vuotiaana joltain pojalta joka halus mennä mun kans naimisiin. Eipä oo siitäkään pojasta kuulunut sen koommin.
Lapsena sain harvoin mitään ja sen kerran ku mulle ostettiin nukke ilman mitään syytä, vain siksi että haluttiin ilahduttaa, teki se musta varmaan maailman onnellisimman tytön. Olin varma ettei kellään vois olla yhtä mahtavaa äitiä ku mulla.
Huolimatta siitä että mua pakotettiin syömään kukkakaalia ja saunan jälkeen takkujen selvittäminen oli hirveintä ikinä, oli mun lapsuus aika onnellinen.



Oon aika tyytyväinen mun elämään. Tottakai välillä ärsyttää, tällä hetkellä esimerkiksi laiskuuteni opiskelua kohtaan ja toisinaan olis kiva jos ei olis aina hirveä sirkus kotona päällä, on kuitenkin kaikki aika mukavasti. Sitä paitsi on taas ilta, ja illat on sitä mistä mä nautin ehkä kaikkein eniten.

4 kommenttia:

  1. wautsi, onnee hirmusesti! muistan ku mun siskolla oli toi sama ku se sai raudat veks, oli varmaa onnellisin ihminen sil hetkel :D

    VastaaPoista
  2. kiitoksia! :) se oli/on hieno tunne!

    VastaaPoista
  3. oon aika proo toi letti on vaa ylimagee! ;) sullaki on kyl aika ihana toi pepso-hymy, opin ite raudoista sen että kärsivällisyys kannattaa! :--)

    VastaaPoista
  4. lopussa kiitos seisoo! ja hei thanks brouu ;)

    VastaaPoista