maanantai 21. tammikuuta 2013

you got me got me like this argh

Ymmärsin että elämä rakentuu hetkistä. Yksi hetki johtaa toiseen hetkeen, välillä huonoon, välillä taas hyvään. Niistä muodostuu mieliala. Hyvistä hetkistä tulee onnelliseksi, huonoista surulliseksi. Elämä on sinänsä aika yksinkertaista, silti en tule koskaan ymmärtämään sitä.

Viikon aikana oli monenlaisia hetkiä. Kun kaikki istuivat hiljaa paikallaan ja kuuntelivat kappaletta joka oli minulle tärkeä. Kahvi maistui paremmalle kuin pitkään aikaan, olo oli levollinen. Tai se kun sain huutaa kovaa, vain koska ärsytti. Ei tarvinnut selittää kenellekään mitään, riitti että oli yksi ihminen joka ymmärsi. Aamu, jolloin sain kerrankin lojua sängyssä niin pitkään kuin halusin ja herätä siihen että yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä toi aamupalan sänkyyn. Se tunne, kun kuuntelee Bob Marleyta vessan lattialla ja itkee helpotuksen kyyneliä. Tai kun ärsyttää niin paljon ettei voi kun nauraa sydämensä kyllyydestä. Yö, jolloin oli kylmä, mutta tunnelma oli lämmin. Tuntui kotoisalta vain kuunnella kitaran soittoa ja nauttia siitä tunteesta, että maailmassa on joitain ihmisiä joille kelpaan ihan vain siksi että olen minä. Hetket ovat kallisarvoisia ja korvaamattomia. Niin kuin tämäkin hetki.



On mahtavaa kävellä ihmisjoukon läpi kuulokkeet korvilla, niin kovalla että pää tärisee. Hymyillä itsekseen ja katsella ihmisiä. Tepäs ette tiedäkään minkälaiset bileet mulla on pääni sisällä.

Opin myös sen tosiasian, että vaikeista ajoista voi olla kiitollinen. Ne ovat koulineet, tehneet minusta tälläisen kuin olen. Ne ovat auttaneet ymmärtämään elämää. Se että ihmiset ovat joskus satuttaneet, on opettanut miten toisia kohdellaan. Kaikilla on tunteet, eikä toista voi heittää pois kuin roskaa. En tykkää kliseistä, mutta nyt olen tajunnut sen että mikä ei tapa se vahvistaa. Ehkä se on sitten niin, että jos ei vaikeudet ole vahvistaneet niin silloin ne tappaa, tai ainakin sattuu enemmän. Kun kaikki ei menekään putkeen niin kuin aina. Ei kukaan opi lentämään ilman että menee nokilleen.



Kuljimme tänään Jaden kanssa keskellä keskustaa, hiukset sojotti eri suuntiin ja meikitön nassu punoitti pakkasessa. Molemmat oli uupuneita ja räjähtäneitä muutenkin. Tokaistiin, että tänään ei sitten törmätä tuttuihin. Oltiin hetken aikaa hiljaa, sitten todettiin että mitä sitten? Kenen mielipide meitä muka liikuttaisi, ketä varten meidän pitäisi muka näyttää hyviltä? Mehän sitä paitsi näytetään hyviltä. Jos jotain ei meidän oma olemuksemme miellytä, se on sitten u-käännös ja hejpådig. Antaudun ja lopetan yrittämisen, siten huomaan että keille olen riittävän hyvä tälläisenä. Niin sen täytyy olla.

2 kommenttia: