keskiviikko 27. helmikuuta 2013

yksin olisi hurjan kurjaa

Miksi en ole näiden kymmenen vuoden aikana vieläkään oppinut sitä yksinkertaista seikkaa että jos illalla valvoo niin aamulla väsyttää. Se ei oo niin ylitsepääsemättömän vaikea juttu ymmärtää. Silti istun tässä aloittamassa tätä tekstiä tiistai iltana ja kello on 0:08. Jesjes hyvä Rosa! Aamulla mun piti olla 10:55 Taidehallin edessä. Olin 11:06 vielä bussipysäkillä Maunulassa. Hups. Pääsin keskustaan kun muut oli jo lähtenyt, kävin uusimassa bussikortin ja lähdin kouluun. Ramppasin kesken tuntien terkkarilla ja lähdin kesken pois koska olin kipeä. Silti päivä oli hyvä. Kai se on pääasia?



On ollut aika jännä kokemus nyt kun ei ole ollut musaa eikä kunnon kuulokkeita bussissa. Mulla on puhelimessa joku kymmenen kipaletta jotka alkaa käymään jo turhankin tutuiksi. Kaikki bussien äänet tulee ihan uusina kokemuksina, se miten kova meteli ja jyske onkaan. Ihmisten kuunteleminen on kivaa. Yks pappa puhui koko matkan yksikseen miten sokerijuuria kuuluu istuttaa, niitä ei voi istuttaa vierekkäin porkkanoiden kanssa. Joku nainen selitti innostuneesti jotain juttua puhelimessa, mut kun se oli pääsemässä yksityiskohtiin se sanoi että " oon nyt bussissa niin täytyy kertoa hiljempaa ". Sitten en enää kuullut, ärsyttävää..!



Ratikassa istuin keskivaunussa, jossa viereeni tuli äiti työntäen lastenrattaita. Poika oli huippusöpö, se ei vielä osannut puhua mutta hymyillä kyllä ja tiesi selkeästi jo nuorena että sillä hymyllä sulatetaan naisten sydämiä. Katselin äitiä joka kujerteli koko matkan lapselleen, hymyillen onnellisena, eikä saanut silmiään irti pojastaan. Äidin rakkautta ei voi varmaankaan käsittää ennen kuin on itse siinä tilanteessa. On hurjaa ajatella että sitten joskus rakastaa jotain niin paljon ettei millään muulla ole väliä, kaiken voi heittää pois, jopa oman henkensä kuhan se oma lapsi voisi hyvin. Ettei edes minkäänlainen rakastavaisten rakkaus yllä samalle tasolle kuin se. Tosi pelottavaa ajatella. Silloin olet aina ja ikuisesti äiti joka on sidoksissa lapseen, et ole enää koskaan se sama yksilö joka olit ennen sitä. Onneksi minun ei tarvitse vielä olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni.



Puolenpäivän maissa olin aika epätoivoinen. Olo oli kurja. Tulin kotiin nukkumaan ja syömään vaikka ruoka ällötti. Katsoin yhden mun kaikkien aikojen lempileffoista, 'Missä olet Susan?'. Sen jälkeen katsoin Pikku Kakkosta ja tuli vähän parempi fiilis, vaikka totesin taas kerran että 90-luvulla oli paljon paremmat lastenohjelmat. Sitten Eetu tuli meille piristämään mua ja äiti toi karpalomehua. Näytin petolinnunperseeltä ja yskin kuin vanha korppu, mutta ei se haittaa. Nyt kello on pian yksi ja maha on kipeä nauramisesta. On vielä yksi keksikin jäljellä. Fiilis on oikein hyvä. Yksin olisi hurjan kurjaa. 

maanantai 25. helmikuuta 2013

oot vähän niinku rölli, mut vaan kauniimpi sellanen

On asioita jotka olen jo oppinut, jotka noudattavat samaa kaavaa. Olen todennut niiden pitävän paikkansa. Kuten esimerkiksi sen, että asiat yleensä aina järjestyvät. Jollakin tapaa kaikella on merkityksensä. Kaiken kuran keskeltäkin löytyy aina lopulta se valo joka ohjaa sua eteenpäin, niin se vaan on, ihan oikeesti.
On myös asioita jotka ymmärrän vasta nyt, omien virheideni kautta. Pitää muistaa katsella ympärilleen, eikä vain painaa eteenpäin niin kuin on suunnitellut. Mikään ei ikinä nääs mene niinkuin on kaavaillut. Taktikointi on turhaa, yhtä tyhjän kanssa. Se ei vaan onnistu. Välillä pitää vaan uskaltaa seurata sydäntään. Mulle se on tosi vaikeeta, koska tuppaan aina suunnittelemaan kaiken etukäteen. Siinä kohti kun pelottaa antaa vaan tuulen kuljettaa, kannattaa taas muistaa se että ne asiat yleensä aina järjestyvät.



Pohdin myös tänään Eetun kanssa sitä, mikä on kypsyyttä. Mikä sen määrittää? Ei ikä ainakaan, on viisaita 12 vuotiaita ja keskenkasvuisia 40 vuotiaita. Mistä se tulee? Joo käytöksestä, mut se on kyllä kaikki lähtösin omasta ajatusmaailmasta. Todettiin että kypsyyden on tainnut saavuttaa silloin kun tietää kuka on, tai haluaa olla. Kun ei tarvitse enää yrittää, tehdä mitään väkisin tai muiden mielipiteiden takia. Voi vaan olla, ihan vaan siksi että olen minä. Se on kauheen vapauttavaa kun ei tartte enää stressata turhasta tai tehdä asioita jotka ei tunnu omilta, ihan vaan hyväksynnän hakemiseksi. Voin ihan hyvällä omalla tunnolla maata perjantai-iltana sohvalla juoden kokista ja katsoen rölliä, olematta nolo ainakaan omasta mielestäni. Ja eipä mua ne muiden mielipiteet kauheesti kiinnostakaan.



Välillä ahdistaa lukea lehtiä ja katsoa musiikkivideoita joissa tanssahtelee täydellisen näköisiä naisia. Instagram pursuaa kuvia tytöistä joilla on treenatut vartalot ja maailman ihanimmat hiukset. Vaatetyyli ja silmämeikit on bueno ja primakunnossa. Iho on hyvässä kunnossa eikä epäkohtia missään. Sen jälkeen peilikuva näyttää aika mitään sanomattomalta. Just me. Paljon korjattavaa. En halua koskaan sanoa ääneen niitä kohtia joista en tykkää, koska pelkään että sitten muutkin huomaavat ne ja ajattelevat samalla tapaa. Onneksi yleensä seistyäni siinä hetken onnistun hymyilemään ja katsomaan itseäni silmiin todeten että olen riittävän hyvä, natsaa!



Olenpa ollut tänään hurjan syvällinen! Ei siinä ole mitään pahaa, aika kepeä viikko takana. Tuskin maltan odottaa huomista ja killer jakson alkua, noi kahdeksasta viiteen -päivät kuulostaa nimittäin niiiiin kivoilta! Supervoimia kaikille, kyllä tää tästä!

lauantai 23. helmikuuta 2013

mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää+129 muuta

Oon ollut nyt nelisen tuntia hereillä ja tuntuu etten ole vieläkään herännyt. Saattaa johtua myös siitä etten ole nukkunut kuin kolme tuntia. Ei sitä aina ehdi. Kuinka moni on muuten ollut kirkossa yötä tai leikkinyt siellä piilosta kolmelta yöllä? Kyhjöttänyt pimeässä urkujen takana tai tehnyt pizzaa kirkossa (ei sentään uurnauunissa). Ei varmaan kovin moni. Minä olen!
Musta tulis kuulemma loistopappi. En tiedä, ihmisläheistä työtä sekin, sais olla läsnä aika isoissa tapahtumissa ihmisen elämässä. Silti ne ennakkoluulot ja kynnys on aika iso, en tiedä olisko mulla pokkaa. Ei se Jeesus nyt sinänsä oo ihan se mun juttu kuitenkaan. Uskonto? Onneks mulla on aikaa miettiä vielä.



Oon saanut asioita hoidettua, kävin tekemässä rikosilmoituksen, hain uudet avaimet ja sain raha-asiatkin jokseenkin kuntoon. Vielä pitää käydä hsl:llä ja soittaa vakuutukseen. Oon aika ylpeä itsestäni et oon selvinnyt tästä näin kunnialla. Meillä oli porukat poissa maisemista niin että jouduin yksinkertaisesti hoitamaan asiat itse. Jännitti ja oli välillä vähän avuton ja yksinäinen olo, mutta se opetti. Tuntui vähän tyhjältä istua bussissa ilman musiikkia ja laukkua, kun omaisuus on puhelin ja pari kolikkoa. Mihin katosi pieni osa mua?



Minttu ja Sade tuli meille piristämään mua toissailtana. Tuntui hyvältä että on ihmisiä jotka pitää musta huolta hädän hetkellä. Vielä koskaan en ole elämässäni jäänyt ihan yksin, aina on ollut joku johon tarrautua. Torstai-illan pelasti suklaa, hyvä seura ja todella tarpeeseen tullut naisten saunailta. Sauna saa viriämään aina niin syvällisiä keskusteluita, monet murheet katoaa samalla kun heittää lisää löylyä kiukaalle.



Tänään mun muru palaa Leviltä toivottavasti ehjin nahoin kotiin. Jo on odotettukin. On se jännä miten yksi viikko voi tuntua ikuisuudelta jos on vaan ikävä. Ehkä tänään tunnen oloni taas kokonaiseksi, eikä joku iPodin menetys kalvakaan sydäntä enää niin paljoa. Tuntuu hyvältä ajatella että maailmassa on ainakin yksi paikka johon kuuluu, jossa voin olla ihan vain siksi että olen minä. Sellaista paikkaa onkin oikeus ikävöidä. Sellaisesta paikasta kannattaa muistaa olla onnellinen.

Oikein ihanaa vikaa lomapäivää kaikille!

torstai 21. helmikuuta 2013

kiitti vaan vitusti

On se ihan tosi kiva että ihmiset noudattaa niitä periaatteita mitä meille tuputetaan, että älä tee muille sitä mitä et itselle haluaisi tehtävän tai muuta shaibaa. Turha sellasia on väsäillä jos halutaan tahalleen aiheuttaa muille pelkkää pahaa vaan sen takia että #yolo.

Multa siis lähti eilen kävelemään lompakko, kuulokkeet, bussilippu, ipod touch, parit tärkeet avaimet, eli aika helvetin ison summan edestä tavaraa. Oli aika voittajafiilis kävellä nahkatakissa tuolla pakkasessa kotiin Pasilasta Maunulaan, kun ei ollut rahaa tai bussikorttia, eikä busseja edes tullut.
Porukalta pöllittiin takkeja ja katosta katos pari kattopaneelia..?! Kuinka turhaa! Oikeesti missä on aivot tai minkäänlainen toisten ihmisten kunnioitus.



Tänään on ohjelmassa poliisiasemalla käynti kun pitäis tehä rikosilmoitus, sit hsl:llä uusimassa dösälippu, sit käyn duunipaikalla hakee avaimet ja haen isiltä ruokarahaa kun meillä on porukat Kouvolan liepeillä. Menee taas niin putkeen jes jes jes! Mun isi oli kumminkin aika ihana. Soitin sille keskellä yötä että nyt on hätä, mitä helvettiä mä teen. Se rauhotteli mua ja sanoi ettei maailma tähän kaadu, korosti että pääasia että mä oon kunnossa ja kuhan pääsen kotiin niin kaikki järjestyy. On kiva että on ihmisiä jotka pitää huolta. Arvostan, paljon.

No ainakin oli kiva ilta. Olin liekeissä, ehkä turhankin paljon. No kiva että tanssitti. Ei elämää oo tarkotettu katumiseen, ennemmin virheistä oppimiseen. Kyllä kaikki järjestyy.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

valoa ja pimeää, ei siinä oo mitään luonnotonta

Soittolistojen tekeminen on mukavaa. On mahtavaa kun on saanut luotua jonkun kivan soittolistan, tai ladannut uutta musaa ipodiin. Tai kun on löytänyt uuden lempibiisin. Mun musiikkimaku muuttuu kokoajan riippuen siitä missä seurassa oon, en turhaan nirsoile vaan oon aika kaikkiruokanen. Jokaisessa musiikkityylissä on juttunsa, mutta yleensä kyllästyn aika nopeesti. Ne sellaset biisit joihin ei kyllästy, on sit varmaan niitä lempibiisejä. En osaa luokitella musiikkia. Joka tapauksessa päivä ilman musiikkia on ihan mahdoton ajatus.



Meillä on aika kiva suku. Tänään oli Roopen pienimuotoiset sukulaissynttärit, meiän lähisuvun ydinporukka oli koolla taas. Ollaan kaikki kuitenkin aika samantyyppisiä, kovia puhumaan ja tempperamenttia löytyy. Vahvoja naisia täynnä koko suku, silti kaikki aika ihania. Hassua miten sosiaalinen media muuttaa asioita, enää mun ei tarvii kertoa turhaa shaibaa siitä miten koulussa menee, kun kaikki tietää mitä mulle oikeesti kuuluu koska " joo mä luinki sun blogista/facebookista " ja sit saanki kuulla että ne on stalkannu mun koko aikajanan ja kavereidenki profiilit. Jaa no kiva, siitä vaan.



En tykkää ihmisten miellyttämisestä. En halua nuolla kenenkään persettä, mut en myöskään loukata ketään. Sellasten ihmisten kanssa joiden välillä ei oo mitään sen suurempaa tunnesidettä en epäröi antaa ilmi jos ärsyttää, mut sit sellasten ihmisten kans jotka on tosi rakkaita pelkään sitä et tulee riitaa ja koitan välttää sitä, joka taas on vielä pahempi ettei asioita myönnä vaan ne kalvaa siinä välillä kokoajan. Kokoajan opin että asioista kannattaa puhua. Toivon että muutkin ihmiset oppisivat sen taidon, koska ilman sitä ei kovin pitkälle pötkitä. Se on varmaan osasyy siihen miksi täällä viina virtaa ja avioerotilastot kasvaa kasvamistaan. Pitäkää kiinni toisistanne ja puhukaa, pliis.



Mun pitää nyt päättää oonko nuori ja vetreä vai vanha ja laiska. Mulla olis mahdollisuus rauhalliseen koti-iltaan mutta sain juuri kutsun ihan kivan kuuloisiin kemuihin. Viihdyn kyllä suklaalevyn ja koneen kanssa vallan mainiosti, mutta ehkä pitäis kerrankin repästä ja ottaa ilo irti kun pääsee sisätiloihin. Ehtiihän sitä loikoilla. On siitä kuitenkin aikaa kun viimeksi on ollut baanalla, tosin mun kaikki uskolliset partyanimalit on jossain kaukana poissa, mutta eiköhän illasta ole tulossa silti ihan mukava. Ohhoh, voisi vaikka vaihteeksi vaihtaa eskimotohvelit muuhun varustukseen ja mennä katselemaan helmikuista yöelämää. Pois laiskuus ja raihnaisuus, senkin vanha korppu.

maanantai 18. helmikuuta 2013

I feel you

Huomenta maailma. En muista milloin viimeksi olen voinut istua vielä kahdelta yöpuvussa miettien mitä sitä tänään tekisi. Voisi tehdä ehkä aamupalaa. Jos jaksaa nousta sängystä.



Viikonloppu oli kyllä imi kyllä mehuja, olin lupautunut avustamaan ravintolapäivänä meidän seurakunnan järjestämää Kambozalaista ravintolaa. Lauantaina vierähti kuusi tuntia koristellessa ja sunnuntaina ensin neljä tuntia opetusmessussa, sitten viisi tuntia ravintolapäivässä ja lopuksi vielä pari tuntia ihan palkallisessa duunissa. Voin sanoa että olin aika poikki, kun on vetänyt viikon 5-8 tunnin yöunilla. Silti toi oli tosi palkitsevaa.

Aloin miettiä mun uravalintaa uudestaan. Päätin jollain kutosluokalla että musta tulee toimittaja, haluan tietää mitä tapahtuu, jakaa mielipiteitä, kokea asioita ja ennen kaikkea kirjoittaa. Ei ne haaveet ole kadonneet mihinkään, vaikka välillä mietin olisinko sittenkään tarpeeksi hyvä. Pärjäisinkö? Pitäisi loistaa taidoillaan, onko mussa tarpeeksi sitä kimallusta mitä tarvitaan?




Eilen kuitenkin tajusin siellä ravintolapäivässä että ihan totta, ihmiset on ne mistä mä saan sitä voimaa. Se että saa auttaa ja nähdä miten muille tulee hyvä mieli kun niille on ystävällinen ja hymyilee. Teet asioita ja saat sitä heti henkilökohtaista kiitosta ja onnistumisen tunteen. Viihdyn lasten seurassa, ne on niin vilpittömiä eikä kritisoi sua, lapset ei vielä osaa loukata (okei tulin lauantaina kotiin ja Roope totes mulle et " Rosa sä oot läski "). Vanhukset on ihanan palkitsevia siinä että ne näkee jotain sellaista mitä mä en vielä pysty näkemään. Ne tietää mikä mua odottaa, asioita joista mulla ei ole aavistustakaan. Tulee hieno fiilis jos joku elämän ehtoopuolella oleva sanoo että mä tulen pärjäämään, että mä olen hyvä ihminen. Kiitos. Toisaalta haluisin auttaa myös kehitysvammaisia tai sairaita. Auttaa. Lisäks mä haluisin lähteä lähetystyöhön. Tai en mä tiedä mä haluisin tehdä niin paljon asioita. Nähdä koko maailman joka kolkan. Kirjottaa niistä ja ottaa kuvia. Näyttää niille jotka eivät sitä näe. Saada aikaan tuloksia. Mut mä oon kuitenkin vain Rosa.


Enkö näytäkin ihan oravalta? Kurre. Chipmunk.

Puhuin eilen isäni kanssa puhelimessa ihan tosi pitkästä aikaa. Tuli heti paljon turvallisempi fiilis kun kuuli sen äänen taas. Muistin, että ainiin sielläkin on yksi ihminen josta pitää kiinni jos askel horjuu. Puhuttiin paljon ihan vaan elämästä, suhteista ja mietittiin mihin suuntaan sitä tässä maailmassa ollaankaan menossa. Naurettiin paljon. Puhelun loputtua tuntui paljon helpommalta jatkaa eteenpäin.

Okei, kello tulee kolme. Ehkä voisin aktivoitua. Olo tuntuu kuitenkin vähän ontolta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ehkä syöminen auttaa ikävään. Mukavaa maanantaita kaikille (kerrankin maanantai jolloin ei vituta tai väsytä, ouujes!)

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

tahdon olla sulle tähti

Mua hirvittää välillä kohtalo. Tai oikeestaan se miten ihan kaikella on merkitys ja tarkoitus, jokainen asia vaikuttaa johonkin. Asiat on pieniä, ihan pikkiriikkisiä joita ei edes ymmärrä silloin. Silti ne vaikuttaa vaikka ihan elämän loppuun saakka. Entä jos en silloin olisi mennyt sinne, jos en olisi sanonut sitä asiaa tai tehnyt niin kuin tein? Silloin en olisi tässä, kirjoittamassa tätä tekstiä ja kuuntelemassa tätä biisiä.



Oon viime aikoina ymmärtänyt sen miten tärkeitä vanhemmat mulle on. Ne on sinänsä aina ollut siinä, vähän niinkuin itsestäänselvyytenä. Oon tosi läheinen mun äidin kanssa, meiän suhde ei sinänsä oo ehkä niin puhdas äiti-tytär suhde, ollaan enempi hyviä kavereita, vaikka toki äiti on ykköseks mun huoltaja. Me puhutaan läpi miesongelmat ja pohditaan miten tehtäis maailmasta parempi paikka. Analysoidaan asioita ja kysyn yleensä aina ekaks sen mielipidettä. Tuntuu vähän avuttomalta ymmärtää että mä kasvan, mun pitää pärjätä myös henkisesti omillani, vaikka äiti onkin mun vierellä aina. Mut silti, se ei voi mennä ikuisesti niin että kyllä äiti tietää, sen pitää mennä niin että kyllä Rosa tietää.
Lisäks oon tajunnut sen että mulla on ihan tosi kova ikävä mun isää. Se on hirveen paljon työmatkoilla joten oon tottunut siihen etten nää sitä kun keskimäärin kerran kuussa. Nyt oon nähnyt sen viimeks joulukuun alussa ja tuntuu pahalta ettei se tiedä mun elämästä mitään, vaikka se onkin mulle sellanen roolimalli johon samaistun. Mun vanhemmat ei koskaan tekstaa mulle, mut eilen oli jotenkin tosi söpöä että saman kymmenen minuutin aikana sekä isi että äiti lähetti mulle tekstareita jossa ne kyseli että mitä mulle kuuluu. Sanoin että muuten oikein mahtavasti, paitsi että kusin juuri mokkapalataikinan (kyllä, laitoin sinne 3 dl maitoa kun piti laittaa 3/4 dl. Kyllä, hävetti paljon.) Sain tekstarit takaisin että virheistä oppii, ei kannata murehtia suotta. Totta.



Huomenna pitäisi olla kirkossa kahdeksalta aamulla. Rankkaa, mutta tiedän että päivästä tulee kiva. En ymmärrä mikä kaikilla on seurakuntaa vastaan. Ei siellä tuputeta Jeesusta, samapa kai se tuputetaanko meille kokoomuksen vaalikampanjaa vai fysikaalisia termejä koulussa. Itse voi sitten päättää mitä pitää tärkeänä tai minkä kannalla on. Itse viihdyn noissa kirkkopuuhissa. Huomenna kokkaillaan koska ravintolapäivä, tehään just mun lempparisafkoja ja tuolla on ennen kaikkea ihan mahtavia tyyppejä. Eikä varmaan ihan jokainen ole nukkunut kirkon lattialla tai tanssinut tikkailla keskellä kirkkosalia.



Mulla on kiva viikko takana, joka on pitänyt sisällään ystävänpäivän ihanien ystävien seurassa ravintolamerkeissä, taas yhden maailman parhaan perjantain kultaisen poikaystävän kainalossa ja muutenkin paljon hyvää fiilistä. Lisäks tieto siitä että seuraavan viikon saa nukkua, syödä ja juhlia, tämä tunne on nimeltään vapaus. Ei koulua, ei huolia. Oikein rentouttavaa ja kokemusrikasta lomaa kaikille sen omaaville!

torstai 14. helmikuuta 2013

paljon hyvää ja kaunista

Mun perheeni on hassu. Ei, hassu ei oo oikee sana kuvaamaan sitä. Se on omalaatuinen ja villi. Välillä musta tuntuu että olisin pesukoneessa kun istun keittiössä, jokainen puhuu päällekäin omaa asiaansa, yksi heiluu sateenvarjon kanssa, toinen huudattaa ganman styleä ja kolmas juoksee päin seinää ja romauttaa hyllyn. Meillä on harvoin rauhallista. Ja silloin kun on tuntuu hassulta, pakko laittaa musiikkia ja häärätä kauheasti että tulisi vähän ääntä. Hiljaisuus on vieras käsite mulle.
On kiva tulla kotiin niin että Riitu juoksee syliin villapuku kaakaossa huutaen " tänään mä en sit oo super-sankari vaan kala! ".



Perhe on siitä ihan huippu et niiden tehtävä on hyväksyä mut sellasena kun mä olen. Vaikka mä muutun niin silti ne tykkää musta. Vaikka mulla olis huono päivä ja paiskoisin tavaroita ne tykkää musta. Ne sopeutuu tilanteisiin. Ja mä tykkään niistä.



Ystävätkin on aika mahtavia. Mentiin hypärillä Mintun kans mäkkiin "lukemaan", vaikka molemmat ties ettei siitä lukemisesta tuu mitään kuitenkaan. Joo ei. Jammailtiin ja puhuttiin vuorotellen ohikulkevien ihmisten kulmakarvoista ja elämän tarkoituksesta. Pohdittiin paljon ja naurettiin paljon. Siinä on ystävyys tiivistettynä.

Haluan yksinkertaisesti toivottaa teille kaikille oikein ihanaa ystävänpäivää. Kiitos että olette te.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

ylämäki on rankka mutta huipulta on parhaat näkymät


Taudit on selätetty ja pian on vuoden eka jaksokin takana. Seuraava lukkari näyttää ihan toivottoman kamalalta, mutta sitä murehditaan vasta hiihtoloman jälkeen. Perjantaina aion huokaista syvään ja hymyillä luvan kanssa, ei ole velvollisuuksia joidenka takia pitäisi suotta mutristella. Hiihtolomalla nukun ja syön, kun ei sellasia juttuja oikein nykyään ehdi. Sitä varten on lomailu keksitty.



Mun tekee pahaa ajatella ihmisiä jotka eivät pysty puhumaan tunteistaan. Joutuvat pitämään kaiken sisällään. Niistä näkee että ne voi pahoin ja sit ne tekee kaikkea tyhmää. Eikä itse pysty auttamaan. Toivon että joku päivä ne rohkaistuvat ja tulevat kuorestaan ja sitten kertovat mitä niille oikeasti kuuluu.
On nimittäin ihan mahtavaa että on sellasia ihmisiä jotka ymmärtää, joille voi puhua mistä vaan. Sen jälkeen on aina paljon helpompi hengittää kun saa vieräytettyä kiven pois sydämeltä. Nauraminenkin tekee hyvää. Ajoittain nauran ehkä turhankin paljon, mutta ei se haittaa. Mä jumppaan mun sydäntä ni sit se pumppaa iloisemmin.

Mulla meinaa palaa joka toinen päivä hermo meidän kouluun, silti tykkään siitä joka toinen päivä aina enemmän. Voin lähteä kesken tuntia villasukissa hakemaan maolia toiselta puolen koulua, törmätä siinä välissä opettajiin ja oppilaihin jotka kaikki kertovat siinä nopeasti kuulumisiaan, moikkaavat muuten vain tai vaikka kehuvat paitaasi. Meitä on siellä moneen lähtöön. On hippiä ja minihameporukkaa, hevilettiä ja urheiluhulluja. On ihan ok tulla joku päivä panostusvaatteissa kouluun ja toisena päivänä spurgulookissa. Aina ei mee niinku strömsössä, paistellaan pullia kylmässä uunissa ja steinerin avoimien ovien sirkusteltta saa varmaan jokaisen tulokkaan tekemään u-käännöksen, mutta ei se mitään. Mä tykkään tosta paikasta. Mun kotona vallitsee sirkus. Niin vallitsee steinerissakin. Steiner on mun toinen koti, toinen perhe. Niin se vaan on.



On kiva että on ihmisiä jotka saa hymyilemään, ihan vaan siks et ne on olemassa, vaikka oliskin just laatannut ja pyörtynyt kylppärin lattialle. Sellanen ihminen ketä tulee ikävä, kenen syliin voi vaan juosta. Tuntuu siltä että hei, mulla on joku paikka tässä maailmassa. Nyt musta tuntuu siltä ettei mun tarvii koko aikaa edetä kauheeta vauhtia mun elämässä, kun just tässä on nyt hyvä olla. Naurattaa. Ei tarvii ahdistua kokoajan. Ja jos ahdistun niin tiedän että selviän siitä. Jes. Nyt on oikeet ihmiset ympärillä. Ei huolta huomisesta eikä murhetta menneestä. Elämä osaa kyllä palkita lopulta ihan jokaisen ja silloin onnellisuus on kaiken sen vaivan arvoista.



torstai 7. helmikuuta 2013

an optimist laughs to forget, a pessimist forgets to laugh

Tinzidin puff I'm alive! Yllätys sinänsä että sain sen noroviruksen. Tauti sinänsä oli aika iisi, mut kaikki tollaset on mulle aika rajuja silleen ku mun verenpaineet on muutenki aika alhaset niin tuppaa pyörryttämään ja muutenkin mehut on aika vähissä. Takana siis pari koomaista spurgupäivää. Toivon että huomenna jalat kantaa koska kouluunkin olis vissiin aika pakko päästä sillä työmäärä näyttää nyt jo aika ahdistavalta:



Selasin viime yönä (nukuttuani ensin ne 30 tunnin unet) blogiani ja ymmärsin miten paljon toistan itseäni. Se on aika turhauttavaa. Joka postauksessa mainitsin ainakin kerran nukkumisen, oli se sitten se että nukuin pitkään tai että univelkaa on taas liikaa. Okeiokei nukkuminen on tärkeää, mutta en usko että rehellisesti sanottuna ketään ihan oikeasti kiinnostaa miten paljon nukun milloinkin. Piruuttani oli silti pakko kertoa ensimmäisessä lauseessa kuinka paljon on taas tullut nukuttua. Toisaalta, jos kerta nukumme kolmasosan elämästämme niin kai se on ihan sallittu puheenaihe.

Se on jännittävää, oikeestaan ajoittain vähän pelottavaakin miten jostain ihmisestä voi tulla lyhyessä ajassa niin tärkeä. Jota ikävöi vaikka olisi nähty eilen. Mulla on aina nää talvikaudet vähän laiskan puoleisia, jolloin masentaa eikä vaan jaksa. Ei huvita yrittää. Silloin sosiaalisuus vähän kuolee ja oon tajuun kuinka arvokkaita sellaset ihmiset on, joidenka kanssa voi vaan olla yrittämättä mitään. Voi kokea olevansa riittävän hyvä ihan vaan sellaisena kuin on. Silloin tuntuu siltä että kuuluu johonkin, ja sellaista paikkaa ja hetkeä onkin oikeus ikävöidä.



Mua huvittaa mun musiikkimaun laajuus. Oon oikeesti tosi kaikkiruokanen ja helposti aivopestävissä, koska mun musiikkimaku vaihtuu aina seuran mukaan. Mulla on lempiartisteja melkeenpä joka genrestä, joten ois ihan mahdotonta sanoa yks hyvä. Kai se on vaan hyvä asia ettei ole turhan nirso.

Nyt yritän keräillä voimia niin että jaksais herätä eloon taas viikonlopuksi. Ehkä tämä tästä. Oon selviytyjämatskuu.

tiistai 5. helmikuuta 2013

pidän siitä miten kerrot asioita, tunteita



Tässä on nasusukat. Riku nimesi ne joskus nuortenleirillä nasusukiksi, koska näytin ne jalassa kuulemma ihan nasulta. Sinänsä mua harmittaa että oon pyrkimässä loistefestareille juuri silloin kun olisi taas nuortenleiri. Ikävöin sitä fiilistä kun herään mun nasusukat jalassa yökkäri päällä aamupalalle ja pääsen kahvikoneen kimppuun. Ikävöin sitä että voin näyttää rähjäiseltä ja juosta täysiä ja sitten liukua pitkin käytävää mun nasusukissa. Voin lauleskella pitkin päivää ja leikkiä että olen superpallo. Kenenkään ei tarvitse kyseenalaistaa, kaikki tietävät että se on Rosa.

Välillä turhauttaa elää lapsiperheessä. Meidän pesueessa on kuusi henkilöä, yhteensä tavataan siis päivässä joku tuhat ihmistä joiden mukana saadaan kokoajan miljardeja bakteereita. Se taas tarkoittaa sitä että ongitaan kaikki mahdolliset taudit mitä milloinkin on olemassa. Tällä kertaa shown nimi on norovirus. Tuntuu että oon mukana selviytyjissä jossa odotetaan iltahämärällä kenelle se kohtalo seuraavaksi rapsahtaa, kuka selviää vai selviääkö kukaan? Toisaalta taas turhauttavaa vain odotella, tulis vaan kaikki paska niin se olis alta pois. Voisin maalata meidän ulko-oveen punaisen rastin niinkuin keskiajalla niihin koteihin joissa oli rutto. Kaikki menee ihan mönkään kun aina pitää sairastaa.



Päätin eilen kävellä hämärtyneessä Helsingissä kerrankin ilman kiirettä. Kuljin keskustasta Sörnäisiin kierrellen Kallion ja Hakaniemen kautta. Vaikka vuodenaika ei näytäkään Helsinkiä parhaassa mahdollisessa valossa, ymmärsin taas miksi rakastan tätä paikkaa vaikka pimeys ja kylmyys välillä saa turhautumaan koko pohjolaan. Joka kulmalle liittyy jokin muisto, joka sai välillä naurahtamaan ääneen. Kuuntelin musiikkia ja katsoin ohikulkevia ihmisiä. Mietin elämää. Kaikki on nyt juuri niin kuin pitääkin olla. Ei huolta huomisesta.

Pikkiriikkinen veljeni on huomaamattani kasvanut isoksi. Eilen tärähti täyteen täysi kymppi (sekä kymmenennet synttärit kun Roope viettää kipeänä). Tunnen itseni aika vanhaksi, kun ymmärsin että kohta Roopekin on jo teini. Kohta sillä on tyttöystävä ja se riekkuu perjantai-illat ulkona. Ei! Päätin ostaa sille lahjaksi t-paidan ja bokserit miehisyyden merkiksi. On haikeaa katsoa kun Roope tulee mun kanssa samaan aikaan kotiin illalla kun se on ollut lätkämatsissa ja silläkin on Ponkes pipo päässä. Kävellessä se huikkaa kaverilleen " Tammenterska! ". Sen jälkeen saan tarkan selostuksen siitä mikä on terska, koska itse en kuulemma sitä kuitenkaan tiedä. Mitä ihmettä, missä mun pikkuveli on?



Nyt toivon että joku hyvä haltija poistais kaikki pöpöt tästä sairastuvasta eikä seinät kaatuis päälle. Ehkä ongelmat ratkeaa kokkailemalla ja antoisalla fifa-matsilla. No worries, for the rest of your days.

maanantai 4. helmikuuta 2013

kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata

Viikonloput on kivoja. Silloin tuntuu että saisi siivet selkään hetkeksi ja voisi lentää vähän aikaa pois kaikesta harmaasta ja nähdä värejä. Aina se ei onnistu, on myös huonoja viikonloppuja. Tällä kertaa lento oli onnistunut, sillä viikonloppu oli loistokas viimeiseen minuuttiinsa asti.



Mulla on vauvakuume, mutten haluaisi vauvaa. Haluan twilightin Renesmee-vauvan tai rölli-vauvan. Jep, olen ollut elokuvissa viikonlopun aikana. Molemmat oli tosi isossa symbolisessa roolissa mun elämässä. Rölli oli eka leffa mitä oon ollut katsomassa pienenä elokuvissa ja nyt kun näin sitä taas valkokankaalla tunsin oloni pieneksi. Osasin vieläkin ne kaikki biisit ulkoa ja olin yhtä innoissani kun kaikki muutkin niillä penkkiriveillä, eli noin 100 toppahaalarikansalaista.
Twilightkin oli ihana. Olin nuorempana ihan hysteerinen twilight-fani, Edward oli suurin rakkauteni ja ahmin niitä kirjoja illasta toiseen. Isi roudas mulle jenkeistä kaikenlaista twilight sälää ja näin unia Cullenien perheestä. Edwardin ja Bellan välinen rakkaus oli suurinta mitä osasin kuvitella. En vielä silloin tiennyt vielä rakkaudesta muutakaan. Vuosien kuluessa tuli aina uusi twilight leffa joiden myötä myös minä kasvoin. Edward-huuma hiipui. Nyt noin viisi vuotta myöhemmin olen vanhempi ja viisaampi, kasvanut ja kokeneempi. On vielä paljon asioita joista en tiedä, mutta myös paljon niitä asioita joita olen oppinut. Tuon viimeisen osan näkeminen tarkoitti että taas joku osa nuoruudestani on saapunut päätökseen. Se oli haikea asia ymmärtää.



Olen aina uskonut kohtaloon. Se on jotenkin paljon helpompaa luottaa siihen ettei ole täällä täysin yksin päätöstensä kanssa. Olisi joku joka vähän katsoo perään ja kattoo että kaikki järjestyy. Nyt tuntuu että jotkut suuremmat voimat haluu ravistella mua, näyttää että tää on oikea suunta. Miten voi olla että leffateatterissa soi tasan yksi biisi ennen leffan alkua ja se on just se millä on merkitystä enemmän ku tuhannella sanalla. Musiikki on aina tukenut mua ja auttanut elämässä eteenpäin ja nyt se todella tekee niin.



Välillä musta tuntuu että mun pitäis mainita kaikkien ihanien ihmisten nimiä täällä, jotta kaikki tietäis miten iso osa niillä on mun elämässä. Voisin kirjoittaa samantien kilometrin pituisen ylistyspostauksen tosi monesta ihmisestä, mutta en taida tehdä niin. Ehkä vain luotan siihen että te kaikki siellä ruudun toisella puolella tiedätte miten korvaamattomia te mulle olette. Ilman teitä en olisi minä. Kiitos siitä. Näiden sanojen saattelemana yritän mennä nukkumaan, vaikka hymyilyttääkin kauheasti.