maanantai 18. helmikuuta 2013

I feel you

Huomenta maailma. En muista milloin viimeksi olen voinut istua vielä kahdelta yöpuvussa miettien mitä sitä tänään tekisi. Voisi tehdä ehkä aamupalaa. Jos jaksaa nousta sängystä.



Viikonloppu oli kyllä imi kyllä mehuja, olin lupautunut avustamaan ravintolapäivänä meidän seurakunnan järjestämää Kambozalaista ravintolaa. Lauantaina vierähti kuusi tuntia koristellessa ja sunnuntaina ensin neljä tuntia opetusmessussa, sitten viisi tuntia ravintolapäivässä ja lopuksi vielä pari tuntia ihan palkallisessa duunissa. Voin sanoa että olin aika poikki, kun on vetänyt viikon 5-8 tunnin yöunilla. Silti toi oli tosi palkitsevaa.

Aloin miettiä mun uravalintaa uudestaan. Päätin jollain kutosluokalla että musta tulee toimittaja, haluan tietää mitä tapahtuu, jakaa mielipiteitä, kokea asioita ja ennen kaikkea kirjoittaa. Ei ne haaveet ole kadonneet mihinkään, vaikka välillä mietin olisinko sittenkään tarpeeksi hyvä. Pärjäisinkö? Pitäisi loistaa taidoillaan, onko mussa tarpeeksi sitä kimallusta mitä tarvitaan?




Eilen kuitenkin tajusin siellä ravintolapäivässä että ihan totta, ihmiset on ne mistä mä saan sitä voimaa. Se että saa auttaa ja nähdä miten muille tulee hyvä mieli kun niille on ystävällinen ja hymyilee. Teet asioita ja saat sitä heti henkilökohtaista kiitosta ja onnistumisen tunteen. Viihdyn lasten seurassa, ne on niin vilpittömiä eikä kritisoi sua, lapset ei vielä osaa loukata (okei tulin lauantaina kotiin ja Roope totes mulle et " Rosa sä oot läski "). Vanhukset on ihanan palkitsevia siinä että ne näkee jotain sellaista mitä mä en vielä pysty näkemään. Ne tietää mikä mua odottaa, asioita joista mulla ei ole aavistustakaan. Tulee hieno fiilis jos joku elämän ehtoopuolella oleva sanoo että mä tulen pärjäämään, että mä olen hyvä ihminen. Kiitos. Toisaalta haluisin auttaa myös kehitysvammaisia tai sairaita. Auttaa. Lisäks mä haluisin lähteä lähetystyöhön. Tai en mä tiedä mä haluisin tehdä niin paljon asioita. Nähdä koko maailman joka kolkan. Kirjottaa niistä ja ottaa kuvia. Näyttää niille jotka eivät sitä näe. Saada aikaan tuloksia. Mut mä oon kuitenkin vain Rosa.


Enkö näytäkin ihan oravalta? Kurre. Chipmunk.

Puhuin eilen isäni kanssa puhelimessa ihan tosi pitkästä aikaa. Tuli heti paljon turvallisempi fiilis kun kuuli sen äänen taas. Muistin, että ainiin sielläkin on yksi ihminen josta pitää kiinni jos askel horjuu. Puhuttiin paljon ihan vaan elämästä, suhteista ja mietittiin mihin suuntaan sitä tässä maailmassa ollaankaan menossa. Naurettiin paljon. Puhelun loputtua tuntui paljon helpommalta jatkaa eteenpäin.

Okei, kello tulee kolme. Ehkä voisin aktivoitua. Olo tuntuu kuitenkin vähän ontolta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ehkä syöminen auttaa ikävään. Mukavaa maanantaita kaikille (kerrankin maanantai jolloin ei vituta tai väsytä, ouujes!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti