maanantai 4. helmikuuta 2013

kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata

Viikonloput on kivoja. Silloin tuntuu että saisi siivet selkään hetkeksi ja voisi lentää vähän aikaa pois kaikesta harmaasta ja nähdä värejä. Aina se ei onnistu, on myös huonoja viikonloppuja. Tällä kertaa lento oli onnistunut, sillä viikonloppu oli loistokas viimeiseen minuuttiinsa asti.



Mulla on vauvakuume, mutten haluaisi vauvaa. Haluan twilightin Renesmee-vauvan tai rölli-vauvan. Jep, olen ollut elokuvissa viikonlopun aikana. Molemmat oli tosi isossa symbolisessa roolissa mun elämässä. Rölli oli eka leffa mitä oon ollut katsomassa pienenä elokuvissa ja nyt kun näin sitä taas valkokankaalla tunsin oloni pieneksi. Osasin vieläkin ne kaikki biisit ulkoa ja olin yhtä innoissani kun kaikki muutkin niillä penkkiriveillä, eli noin 100 toppahaalarikansalaista.
Twilightkin oli ihana. Olin nuorempana ihan hysteerinen twilight-fani, Edward oli suurin rakkauteni ja ahmin niitä kirjoja illasta toiseen. Isi roudas mulle jenkeistä kaikenlaista twilight sälää ja näin unia Cullenien perheestä. Edwardin ja Bellan välinen rakkaus oli suurinta mitä osasin kuvitella. En vielä silloin tiennyt vielä rakkaudesta muutakaan. Vuosien kuluessa tuli aina uusi twilight leffa joiden myötä myös minä kasvoin. Edward-huuma hiipui. Nyt noin viisi vuotta myöhemmin olen vanhempi ja viisaampi, kasvanut ja kokeneempi. On vielä paljon asioita joista en tiedä, mutta myös paljon niitä asioita joita olen oppinut. Tuon viimeisen osan näkeminen tarkoitti että taas joku osa nuoruudestani on saapunut päätökseen. Se oli haikea asia ymmärtää.



Olen aina uskonut kohtaloon. Se on jotenkin paljon helpompaa luottaa siihen ettei ole täällä täysin yksin päätöstensä kanssa. Olisi joku joka vähän katsoo perään ja kattoo että kaikki järjestyy. Nyt tuntuu että jotkut suuremmat voimat haluu ravistella mua, näyttää että tää on oikea suunta. Miten voi olla että leffateatterissa soi tasan yksi biisi ennen leffan alkua ja se on just se millä on merkitystä enemmän ku tuhannella sanalla. Musiikki on aina tukenut mua ja auttanut elämässä eteenpäin ja nyt se todella tekee niin.



Välillä musta tuntuu että mun pitäis mainita kaikkien ihanien ihmisten nimiä täällä, jotta kaikki tietäis miten iso osa niillä on mun elämässä. Voisin kirjoittaa samantien kilometrin pituisen ylistyspostauksen tosi monesta ihmisestä, mutta en taida tehdä niin. Ehkä vain luotan siihen että te kaikki siellä ruudun toisella puolella tiedätte miten korvaamattomia te mulle olette. Ilman teitä en olisi minä. Kiitos siitä. Näiden sanojen saattelemana yritän mennä nukkumaan, vaikka hymyilyttääkin kauheasti.

2 kommenttia: