keskiviikko 27. helmikuuta 2013

yksin olisi hurjan kurjaa

Miksi en ole näiden kymmenen vuoden aikana vieläkään oppinut sitä yksinkertaista seikkaa että jos illalla valvoo niin aamulla väsyttää. Se ei oo niin ylitsepääsemättömän vaikea juttu ymmärtää. Silti istun tässä aloittamassa tätä tekstiä tiistai iltana ja kello on 0:08. Jesjes hyvä Rosa! Aamulla mun piti olla 10:55 Taidehallin edessä. Olin 11:06 vielä bussipysäkillä Maunulassa. Hups. Pääsin keskustaan kun muut oli jo lähtenyt, kävin uusimassa bussikortin ja lähdin kouluun. Ramppasin kesken tuntien terkkarilla ja lähdin kesken pois koska olin kipeä. Silti päivä oli hyvä. Kai se on pääasia?



On ollut aika jännä kokemus nyt kun ei ole ollut musaa eikä kunnon kuulokkeita bussissa. Mulla on puhelimessa joku kymmenen kipaletta jotka alkaa käymään jo turhankin tutuiksi. Kaikki bussien äänet tulee ihan uusina kokemuksina, se miten kova meteli ja jyske onkaan. Ihmisten kuunteleminen on kivaa. Yks pappa puhui koko matkan yksikseen miten sokerijuuria kuuluu istuttaa, niitä ei voi istuttaa vierekkäin porkkanoiden kanssa. Joku nainen selitti innostuneesti jotain juttua puhelimessa, mut kun se oli pääsemässä yksityiskohtiin se sanoi että " oon nyt bussissa niin täytyy kertoa hiljempaa ". Sitten en enää kuullut, ärsyttävää..!



Ratikassa istuin keskivaunussa, jossa viereeni tuli äiti työntäen lastenrattaita. Poika oli huippusöpö, se ei vielä osannut puhua mutta hymyillä kyllä ja tiesi selkeästi jo nuorena että sillä hymyllä sulatetaan naisten sydämiä. Katselin äitiä joka kujerteli koko matkan lapselleen, hymyillen onnellisena, eikä saanut silmiään irti pojastaan. Äidin rakkautta ei voi varmaankaan käsittää ennen kuin on itse siinä tilanteessa. On hurjaa ajatella että sitten joskus rakastaa jotain niin paljon ettei millään muulla ole väliä, kaiken voi heittää pois, jopa oman henkensä kuhan se oma lapsi voisi hyvin. Ettei edes minkäänlainen rakastavaisten rakkaus yllä samalle tasolle kuin se. Tosi pelottavaa ajatella. Silloin olet aina ja ikuisesti äiti joka on sidoksissa lapseen, et ole enää koskaan se sama yksilö joka olit ennen sitä. Onneksi minun ei tarvitse vielä olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni.



Puolenpäivän maissa olin aika epätoivoinen. Olo oli kurja. Tulin kotiin nukkumaan ja syömään vaikka ruoka ällötti. Katsoin yhden mun kaikkien aikojen lempileffoista, 'Missä olet Susan?'. Sen jälkeen katsoin Pikku Kakkosta ja tuli vähän parempi fiilis, vaikka totesin taas kerran että 90-luvulla oli paljon paremmat lastenohjelmat. Sitten Eetu tuli meille piristämään mua ja äiti toi karpalomehua. Näytin petolinnunperseeltä ja yskin kuin vanha korppu, mutta ei se haittaa. Nyt kello on pian yksi ja maha on kipeä nauramisesta. On vielä yksi keksikin jäljellä. Fiilis on oikein hyvä. Yksin olisi hurjan kurjaa. 

6 kommenttia:

  1. Sama juttu hei! Meen kouluun ihan vain huomatakseni, että mulla on oksennustauti ja lähden kotiin. Wihii!

    Jaja eilen joku spurgu makas ratikan lattialla. Kiiva kiva...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi eei sullakin oli sit se :( not cool.. ja joo tervetuloo Helsinkiin! :D

      Poista
  2. "näytin petolinnun perseeltä" repesin :D hyvä postaus muru !!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no eipä ollut eka kerta.. :D ja kiitos pupu! :)

      Poista
  3. täysin totta et yksin olis hurjan kurjaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hurjan kurjaa on ehkä vielä turhan laimea ilmaus sille miten kurjaa olisi.. :(

      Poista