keskiviikko 13. helmikuuta 2013

ylämäki on rankka mutta huipulta on parhaat näkymät


Taudit on selätetty ja pian on vuoden eka jaksokin takana. Seuraava lukkari näyttää ihan toivottoman kamalalta, mutta sitä murehditaan vasta hiihtoloman jälkeen. Perjantaina aion huokaista syvään ja hymyillä luvan kanssa, ei ole velvollisuuksia joidenka takia pitäisi suotta mutristella. Hiihtolomalla nukun ja syön, kun ei sellasia juttuja oikein nykyään ehdi. Sitä varten on lomailu keksitty.



Mun tekee pahaa ajatella ihmisiä jotka eivät pysty puhumaan tunteistaan. Joutuvat pitämään kaiken sisällään. Niistä näkee että ne voi pahoin ja sit ne tekee kaikkea tyhmää. Eikä itse pysty auttamaan. Toivon että joku päivä ne rohkaistuvat ja tulevat kuorestaan ja sitten kertovat mitä niille oikeasti kuuluu.
On nimittäin ihan mahtavaa että on sellasia ihmisiä jotka ymmärtää, joille voi puhua mistä vaan. Sen jälkeen on aina paljon helpompi hengittää kun saa vieräytettyä kiven pois sydämeltä. Nauraminenkin tekee hyvää. Ajoittain nauran ehkä turhankin paljon, mutta ei se haittaa. Mä jumppaan mun sydäntä ni sit se pumppaa iloisemmin.

Mulla meinaa palaa joka toinen päivä hermo meidän kouluun, silti tykkään siitä joka toinen päivä aina enemmän. Voin lähteä kesken tuntia villasukissa hakemaan maolia toiselta puolen koulua, törmätä siinä välissä opettajiin ja oppilaihin jotka kaikki kertovat siinä nopeasti kuulumisiaan, moikkaavat muuten vain tai vaikka kehuvat paitaasi. Meitä on siellä moneen lähtöön. On hippiä ja minihameporukkaa, hevilettiä ja urheiluhulluja. On ihan ok tulla joku päivä panostusvaatteissa kouluun ja toisena päivänä spurgulookissa. Aina ei mee niinku strömsössä, paistellaan pullia kylmässä uunissa ja steinerin avoimien ovien sirkusteltta saa varmaan jokaisen tulokkaan tekemään u-käännöksen, mutta ei se mitään. Mä tykkään tosta paikasta. Mun kotona vallitsee sirkus. Niin vallitsee steinerissakin. Steiner on mun toinen koti, toinen perhe. Niin se vaan on.



On kiva että on ihmisiä jotka saa hymyilemään, ihan vaan siks et ne on olemassa, vaikka oliskin just laatannut ja pyörtynyt kylppärin lattialle. Sellanen ihminen ketä tulee ikävä, kenen syliin voi vaan juosta. Tuntuu siltä että hei, mulla on joku paikka tässä maailmassa. Nyt musta tuntuu siltä ettei mun tarvii koko aikaa edetä kauheeta vauhtia mun elämässä, kun just tässä on nyt hyvä olla. Naurattaa. Ei tarvii ahdistua kokoajan. Ja jos ahdistun niin tiedän että selviän siitä. Jes. Nyt on oikeet ihmiset ympärillä. Ei huolta huomisesta eikä murhetta menneestä. Elämä osaa kyllä palkita lopulta ihan jokaisen ja silloin onnellisuus on kaiken sen vaivan arvoista.



11 kommenttia:

  1. aawwww so cute !! (: ootte ihania ! ps. haluun tavata sut joku päivä ! (; onneee viel kerran !

    VastaaPoista
  2. oi repsu olet ihana ♥ ja joooooo mennäänkö kahville?! TACKAR :)

    VastaaPoista
  3. "Mennäänks kotiin?
    ...eikun siis luokkaan"
    Perus ::D

    VastaaPoista
  4. voi että, ootte nii söpö pari :)

    VastaaPoista
  5. Mona: jep, no ruokalas oon kyllä ku omassa keittiössä :DD

    Veera: hih kiitos :)

    VastaaPoista
  6. oioioioioioiiiiii! söpööö, onneks olkoon (:

    VastaaPoista