perjantai 29. maaliskuuta 2013

glad påsk till alla ♥


Uskon johonkin korkeampaan voimaan. Ihan sama onko se Jumala, Buddha, hyvä haltija vai joulupukki, on turvallista tuudittautua siihen ajatukseen että joku muukin määrää mun tulevaisuudesta. Ja että kun toivoo tarpeeksi, asiat järjestyy. Loppujen lopuks kaikki järjestyy. Niin kävi taas.

Ovi sulkeutui juuri, auto kutakuinkin starttasi pihasta. Talossa on muuten hiljaista, ainoastaan mun musiikin jytinä valtaa asunnon. Kaks päivää tää on nyt mun koti. Käty on ehkä paras lahja minkä mun perhe voi mulle antaa, sillä tapaa jaksan niitäkin sitten taas paremmin. Ihan sama nukkuisinko vai tanssisinko koko sen ajan kun ne on poissa, saan ottaa iisisti ja irrottautua mun velvollisuuksista.

Seuraavana etappina on Sokoksen S-market ja viikonlopun safkojen metsästys. Nyt julistan mun loman alkaneeksi. Oikein ihanaa ja rentouttavaa pääsiäistä kaikille, munallista tai munatonta kuinka vain. Nauttikaa! Pus.

torstai 28. maaliskuuta 2013

and we danced, and we cried

Tälläset lomat ja äkilliset viikkorytmin muutokset on mun aivokapasiteetille haastavia prosesseja. En nyt oikein osaa käsitellä tätä päivää torstaina, mutta sama kai se. Kaikilta muilta osinhan tää on oikeestaan perjantai. Perjantait on usein viikon kivoimpia päiviä, mutta sitten on sellaisia viikonlopun alkuja että kaikki se uupumus kasaantuu ja ihan jokainen juttu menee pieleen. Tänään on juuri sellainen perjantai. Eikun torstai.



Eilen me oltiin tosiaan siellä Aleksanterin Teatterissa. Se kokemus oli aika huippu, vaikka nyt se tuntuukin unelta. Se fiilis kun lavalle menoon on enää sekunteja, kulisseissa on pimeää, valomiehet puhuvat radiopuhelimiinsa, iskevät sinulle mikrofonin ja sanovat mene NYT. Hämärältä lavalta erotat häilyvän yleisön, peität jännityksen ja annat palaa. Se fiilis on voittamaton.
Kaiken sen adrenaliinin ja onnistumisen ilon jälkeen, selviytymisen ja sydämen tykytyksen jälkeen ei ole kivaa joutua pettymään. Nimiä luetellaan ja yksi porukka toisensa jälkeen poistuu lavalle riemunkiljahduksien saattelemana. Kansallisteatterin lava oli niin lähellä, mutta ei. Ehkä meitä ei ymmärretty. Ehkä meidän pitää vielä oppia jotain. Vaikka olimme kaikki ylpeitä toisistamme, ei kyyneleitä ratikassa voinut estää. Onneksi me oltiin kaikki samassa tilanteessa. Onneksi tiedetään että ollaan silti voittajia meille.



Musta tuntuu että mä oon jotenkin riivattu. Tai joku huono karma seuraa mua. Nimittäin jokainen, siis jok'ikinen kerta kun oon suunnitellut jotain kusee tavalla tai toiselta. Joissain saduissa on hyviä haltijoita, mun sadussa on ilkeitä pikkupiruja jotka räjäyttää mun suunnitelmat. Oon nyt tässä laskeskellut päiviä pääsiäislomaan, että silloin saisin nukkua ja olla ihan rauhassa tehden mitä haluan. Koti olis mun ja voisin latautua sillä aikaa kun muu pesue on mummolassa. Mun jo valmiiksi niin upeaa " voittajafiilistä " nostatti se kun äiti tuli kauppareissulta kotiin ilmoittaen että auto pykii ja käryää. Ei, ei, eieieiei. Ei taas. Nyt toivon ja rukoilen että joku ihana haltijakummi tulis mukaan tähän tarinaan ja asiat selviäis jotenkin johdattaen perheeni Kouvolan syövereihin. Amen.



Haistakaa nyt huilu kaikki, elämä on potkinut taas mua päähän nyt sen viikon kerta-annoksen, kiitos riittää. Nyt taidan syödä hyvin ja käydä nukkumaan, ehkä aamulla kaikki onkin hyvin jos vain toivoo oikein kovasti.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

toivotaan vaan ettei niin kävis meille, ettei jouduttais eri raiteille

Kevät on ehkä kivoin vuodenaika siksi, että silloin näkee miten kesä lähestyy päivä päivältä. Aamulla ruotsinopettaja hymyilee ja ihastelee valon määrää kävellessään vastaan. UGG:it vaihtuu aurinkolaseihin ja välitunnit siirtyy patterilta värjöttelemisestä ulos auringonottamiseen. Suunnitellaan kesää ja vappu lähenee. Ehkä se tulee sittenkin? Voittajafiilis, me selätettiin kaamos -taas!



Noitia oli liikkeellä täällä in. Samoin myös pääsiäispupuja jotka kävi munimassa (logiikka?) aamutossuihin, jotka kaivetaan esiin aina pääsiäisen koittaessa. Tää pääsiäispupu meinas muniessaan kyllä herättää naapuritkin kompuroidessaan sänkyjen yllä, mutta muni kumminkin.

Mulla on taas tosi itsekriittiset ajat. Katoin mun kuvia läpi enkä ollut tyytyväinen. Katon tätä blogia enkä ole tyytyväinen. En ole tyytyväinen kirjoitustaitoihini, välillä teksti soljuu kuin itsestään, välillä eteneminen on kovin hankalaa. Kuin hiihtäisi loskassa, ei sillä että hiihtäminen olis koskaan mitenkään mielekästä ja soljuvaa mun osalta. Tuntuu että voin keskittyä yhteen taitoon kerrallaan, kaikessa ei voi loistaa. Nyt se loiste on ollut teatterissa, kun meiän ilmaisutaitoryhmä osallistui Loiste-festareille. Hehheh. Kokemus oli hieno, esitys meni hyvin vaikka se olikin ensi-ilta. Oli kiva saada oikeilta näyttelijöiltä rehellistä palautetta ja huomata että ne ihan oikeesti tykkäs meistä ja meiän jutusta. Ja ne haluu meiät esiintymään Aleksanterin teatteriin Loiste-gaalaan! Wouou tää on hieno juttu, en ihan oo oikeestaan kässännyt tätä vielä. No ydinjuttu on se että rakastan teatteria ja sitä fiilistä minkä saan lavalla, se on se miks teen tätä ja se miks me kaikki ollaan keskiviikkona Aleksanterin teatterin lavalla. Koska me tykätään siitä mitä me tehään.



Tää mun koti on vähän ku elämyspuisto. Ranja nukkuu tossa käytävällä makuupussissa retkipatjalla koska kaipas vaihtelua. Roope mesoo tuolla unissaan niin että hylly romahti. Mä taas vuorotellen kiroan ja nauran täällä yksikseni. Tällästä täällä, vois tehä tästä oman bisneksen niille joita oma tylsä elämä kyllästyttää. Pystyttäisin oman lippukiskan tohon tien varteen " Elämyspuisto Suolaset " -kyltillä varustettuna. Not bad idea..

Olisi ehkä ihan kannattavaa mennä nukkumaan, josko sitä huomenna vaihteeksi ehtisi ajoissa kouluun. Tää on nyt vähän mennyt silleen että oon nukkunut aina pari tuntia pommiin ja sitten hups. Odotan pääsiäislomaa, sillon saa edes hetken hengähtää. Tuppaa olemaan vähän hektistä tämä elämä. Mutta arvatkaa mitä? Pääsiäisenä saan mun kauan aikaa toivomani vapaapäivän!

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

too young for this road

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, vaikka aina jossain kohti luulen niiden olevan. Varsinkin sellaiset asiat, jotka automaattisesti kuvittelin menevän jotenkin tietyllä tapaa. Ei se menekkään niin. Jos on onnellinen, se ei tarkoita että aina olisi iloinen. Jos sinulla on kaikki mitä tarvitset, se ei tarkoita ettet kaipaisi silti jotain. Vaikkei sinulla olisikaan yhtäkään vihamiestä, ei se tarkoita että kaikki ihmissuhteet toimisivat moitteettomasti, tai edes hyvin. Se että sinulla on jo kaikki, ei tarkoita etteikö sinulla saisi olla ikävä jotakin. Elämässä tuskin koskaan on sellaista kohtaa, etteikö jossain olisi joku varjo joka kalvaa mieltä.



On pelottavaa ymmärtää, että loppujen lopuksi jokainen meistä on täällä yksin. Tässä kohti vastuu itsestäni siirtyy vanhemmiltani mulle. Kohta ei ole ketään määrättyä henkilöä joka olisi virallisesti vastuussa musta. Se olen minä yksin. Ystävyyssuhteet muuttuvat, vaikka uskon ja haluan uskoa etteivät ne läheisimmät ystävät koskaan katoa. Ne tulee olemaan niitä mun kaasoja ja lasten kummitätejä, niin kuin aina suunniteltiinkin. Silti jokaisesta tärkeästä ihmisestä ei voi pitää kiinni. Lukion loputtua moni tärkeä ihminen luultavasti jää lukioaikaiseksi ystäväksi, kaikkia ei vain voi kantaa mukana. On myös pelottavaa seurata miten niin iso osa avioliitoista päätyy eroon. Se ihminen, kenen vuoksi on ollut valmis uhraamaan kaiken, jopa oman elämänsä. Se ihminen jonka kanssa on rakentanut yhteisen tulevaisuuden ja tuudittautunut siihen ajatukseen että tämä on se kenen kanssa haluan jakaa lähes jokaisen hetken elämästäni. Sitten sekin murskaantuu. Täytyy aloittaa taas rakentaminen alusta, yksin. Vaikka ympärilläsi olisi valtavasti ihmisiä jotka rakastaisivat sinua, olet kuitenkin yksin. Kukaan muu ei voi päättää puolestasi, tietää onko sinulla nälkä, haluatko mennä yliopistoon, rakastatko tätä miestä, haluatko lapsen, tarvitsetko uudet housut, muutatko Espanjaan, mitä ajattelet tai kuka olet.




Oon yleensä aika varma siitä mitä teen, vaikkei aina tarviikaan tietää. Nyt kun pitäiskin alkaa tietää asioita, en enää tiedäkään. En tiedä mihin ammattiin haluisin pyrkiä tai miltä haluisin näyttää. Tuntuu että multa vaaditaan paljon, mutta ei se haittaa jos muhun vaan uskotaan ja joskus joku muistaa kiittää. Pimeessä purtaminen on aika lohdutonta. Ehkä mä itse vaadin ja odotan ihmisiltä liikaa. Elämään pitää luottaa, enkä halua hukata sitä optimistisuutta joka on auttanut mua eteenpäin. Selviän kyllä kaikesta, ihan varmasti, kuhan en vain joudu olemaan yksin.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

aina ei tarvitse miettiä

Ehtoota maailma. Mulla on pitkästä aikaa rento kotiviikonloppu. En muista millon olisin viimeksi lojunut illan kotona oman perheen parissa ja nukkunut kunnolla. Millon mulla on viimeks ollut tylsää..? Mut ei tää oo tyhmä tunne ollenkaan, saa ladata akkuja rauhassa, kun tuntuu että menoa ja meininkiä on ollut ihan riittämiin viime aikoina. Noi yhdeksän tunnin koulupäivätkin on aika voimia vieviä, joten oli eilenkin pakko mennä nukkumaan ihan reippaasti perjantain puolella, joka on jo aika iso juttu mulle. Nukkuminen on kivaa. Jos en haluaisi olla apina tai mangusti, voisin olla ehkä laiskiainen.

Mun tukka alkaa olemaan jo aika pitkä, jesjes!!
Tänään oli tosi kiva päivä. Sellanen, ettei oo mikään kauhee kiire joka paikkaan, mut silti on tekemistä. Sellainen lauantai, minkälaisia launtait oli joskus, mutta mitä ne ei oo ollut pitkään aikaan. Käytiin Saden kanssa super shoppailukierroksella, joka toimii myös aika hyvänä terapiakeinona ja aivoja tyhjentävänä riittinä. Lisäks mulla on kyllä nyt heti näin äkkiseltään ainakin neljä asiaa jotka mun on pakko ostaa heti-kohta-nyt-pian kun saan palkan, vaikka roudasin tänään sisään pari ostoskassillista joista osa meinas jo jäädä sovituskoppiin.. Olen nyt myös onnellinen järjestelmäkameran omistaja! Jesjes! Syvällisten keskustelujen ja tarkkojen ihmisanalyysien jälkeen, istuttuamme kaksi tuntia sushiravintolassa, tajusin että tälläset päivät on sellasia jonka hienouden ymmärtää vain nainen.



Saan myös ihan tosi paljon energiaa lämmöstä ja auringosta. Heti on paljon helpompi hengittää. Hain eilen kesätyöpaikkaa ja tuntuu että kesä on jo heti askeleen lähempänä. Kuukauden päästä ollaan jo lähellä toukokuuta. Kyllä me tästä selvitään.
Huomenna meen aamu/iltapäivästä (riippuu keneltä kysytään, mulle 12 maissa tarkottaa aamupäivää) käymään Ilonan kanssa kirpparilla, ah mulla on ikävä kirpparilöytöjä ja sitä voittajafiilistä kun löytää jotain kivaa! Huomaan että mun materialismimörkö nostaa päätään, mut hei. Oon ollut nyt oikeesti aika tosi pitkään passiivinen shoppailija, ostanut vain ruokaa ja välttämättömiä juttuja joten...!! Kaamos alkaa olemaan selkeästi takanapäin.



Tää on kiva hetki. Istun keittiönpöydän ääressä ja kirjoitan. Äiti istuu toisella puolella ja lukee puutarhalehteä. " Sä haaveilet uusista shortseista kesää varten, mä uusista kukista. Nuorena koristellaan itseään ja vanhana ympäristöä ". Pöytää valaisee kynttilä ja läppärin himmeä valo. Syödään After Eightejä ja kuunnellaan Red Hot Chili Peppersiä, äiti hyräilee mukana. Päivä on kääntynyt jo sunnuntaiksi, kohta voisi mennä nukkumaan. Mutta ei ihan vielä. Tänään ei ole kiire minnekään.

torstai 14. maaliskuuta 2013

sinä olet minä enemmän kuin kukaan


Musta tää on jotenkin vähän hassu järjestelmä että kaikki pitää suunnitella etukäteen. Sun pitää jo ysiluokalla tietää mille alalle sä suuntaat, jotta voisit pyrkiä oikeeseen lukioon. Lukion ekalla sun pitää miettiä ja valmistautua kokoajan tuleviin ylppäreihin, elää tulevassa. Mietitään kenen kanssa seurustelet tai olet kaveri parin vuoden kuluttua, kenet pyydät tanssimaan wanhoja. Saatuasi lakin päähän pitäis reitin olla jo selvä eteenpäin. Saatuasi ammatin pitäis löytää hyvä työpaikka ja miettiä että joo, täällä jaksan olla pitkään. Sitten voitkin alkaa jo laskeskelemaan että missä kohti olisi sopiva aika pyöräyttää eka lapsi. Onko tämä se mies kenen kanssa haluan viettää koko loppuelämäni? Kannattaako meidän ostaa tämä talo, onko meillä varaa maksaa nää velat, pitääkö tätä maksaa vielä eläketuloilla? Jääkö tää meidän lasten maksettavaksi? Kuka mua sitten hoitaa kun olen vanha? Koko elämä on pelkkä aikataulutettu suunnitelma, kokoajan on kiire pisteestä a pisteeseen b. Missä kohti on se hetki että voin vain istua ja ihmetellä, ilman päämäärää. Kuitenkin elämä iskee pommeja matkan varrelle joka sekottaa tarkat kaavat, joten miksi pitäisi suunnitella niin tarkkaan kun ei ne suunnitelmat kumminkaan aina toteudu? Eikö me voitais vaan mennä stressaamatta sitä kohti mikä kuulostaa kivalta? Luulen että tiukat aikataulut ja suunnitelmat syö sitä onnellisuutta, joka ainakin mun mielestä on se elämän tarkoitus.



Mä en ihan tiedä mikä mua vaivaa. Vaivaako mua edes mikään. Tuskin, se on se elämä itsessään. Mua ahdistaa kaikki, vaikka asiat on ihan hyvin. Pelkään että epäonnistun ja aiheutan pettymyksen. Musta tuntuu että multa vaaditaan paljon, teen paljon ja silti se ei riitä. Kuka multa vaatii eniten? Ehkä minä itse.

Riitu on ihana. Se halas mua ja sanoi että " Rosa sä oot tosi kiva " just oikeeseen aikaan. Tänään se oppi kirjottamaan oman nimensä. On lohduttavaa kattoa miten jollain riittää sitä elinvoimaa niin paljon kokoajan. Riitu on meidän perheen kuopus, joten mun silmissä se on vauva edelleen. Yks ilta se nukahti mun ja Eetun väliin ja kannoin sen sänkyyn, hätkähtäen ettei se oo enää mikään sylivauva. Se on iso lapsi joka jo retkottaa mun sylissä ja painaakin jo 90 sentin pituisen tytön verran. Näitä päiviä pienten kanssa ei ole ihan loputtomasti enää jäljellä. Eilen kampesin äidin sänkyyn kuuntelemaan kun se luki lapsille iltasatua. Tuntuu haikealta ymmärtää että joku päivä täällä kukaan ei enää kaipaa iltasatuja, istutaan vaan omissa huoneissa koneella kaiket illat. Paskan marjat, aivan varmasti joku ilta pamahdan teini-ikäisen Roopen sängyn laidalle ja ilmoitan että nyt luen sulle sadun, piste.



Olin tiistaina lapsenvahtina mun yläaste aikasen opettajan lapsille. Mulla oli valmiiks aika apea olo, eikä oikeen napannut. Silti heti siltä seisomalta kun olin astunut niiden eteiseen, tuli sellanen fiilis että tää on mun paikka. Pari tuntia siinä vierähti, leikittiin piilosta ja juteltiin. Heti kättelyssä 3-vuotiaalla pojlla tuli pissat housuun, mutta ei se menoa haitannut vaikka alku menikin pyllynpesu puuhaksi. Meininki sen kuin parani kun saatiin uudet kuteet niskaan. Laulettiin Nalle Puh -biisejä ja pelattiin Monopolya, sekä sain hurmattua hoidokkini pätiessäni Autot-elokuvan hahmoilla. Äidin tullessa kotiin kaikki kolme huusivat yhteen ääneen että " äiti et sä saa tulla vielä ku meillä oli leikit kesken! ". Tykkään lapsista, ei sille mitään mahda. Ne on vielä niin viattomia ja vilpittömiä, että ne antaa sitä voimaa. Vaikka oonkin " Loosa " enkä " Rosa ".



Nää viimeiset talviviikot on aina vähän tälläsiä. Kyllä se kevät sieltä tulee, sit kaikki on helpompaa. Ei sitä jaksa olla masentunut kun pätkän kerrallaan, nou hätä. Noudattakaa mun elämän ohjetta ja syökää suklaata. Lihotkaa, se lämmittää.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

" olen nauravainen " - käytetään myös lyhennettä "nauris"

On jälleen maanantai. Päivä jossa on eniten haastetta. Miksi se oikeastaan on niin? Okei, ilmiselvä syy on se että unirytmit on sekaisin jo kahden vapaapäivän jälkeen, eikä arkeen paluu houkuttele kun on vasta ehtinyt käsittää että on viikonloppu. Sitten se onkin jo ohi. Äh. Mietin että millon mulla on viimeksi ollut vapaapäiviä. Sellaisia jolloin voi vaan lojua, ilman velvollisuuksia. No silloin kun olen kipeänä, niin että joudun perumaan kaiken. Silloin voin maata ja olla, vaikka olo olisikin kurja. Mulla taitaa olla vähän liikaa ohjelmaa, vaikka kaikki melko mukavaa onkin. Välillä alkaa kuitenkin jo tuntumaan siltä, että nyt vaaditaan jo pikkusen liikoja. Se että joka päivä on jotain pakollista ohjelmaa (koulua, töitä, teatteritreenejä, isosjuttuja) - niin että hengähdystauko on niukasti ne muutama tunti illasta, jolloin pitääkin sitten valita teetkö läksyt vai lepuutat aivoja. Valinta taipuu harvoin tohon ensimmäiseen. Onneksi olen kuitenkin supersankari ja selviän kaikesta.



Mun perhe on tosi iso osa mua. Oon loppujen lopuks kuitenkin vähän kotihiiri, tykkään olla kotona ja tykkään meiän perheestä. Se on tosi tiivis ja läheinen. Siksi ehkä vähän vapisen vieraalla maalla. Ois varmaan tosi vaikea yhtälö jos joku mulle tosi tärkee ihminen ei vois sietää mun perhettä, tai toisinpäin. Onneksi niin ei ole koskaan käynyt. Okei muistan kun nelosluokalla mun uudet kaverit lopetti saksan ja me innoissaan revittiin niiden saksankirjat sen kunniaksi. Se oli siistiä, oltiin vähän niinku pahiksia. Silmät kirkkaina kerroin siitä äidille, johon se tokaisi että " onkohan noi nyt niin kauheen kivoja kavereita? ". Olen lukion ekalla ja muistan tuon kommentin vieläkin. Onneksi se on jäänyt ainoaksi negatiiviseksi kommentiksi mun kaveripiiriä kohtaan. Äiti on ihana kun sillä on nykyään joka päivä jotain hyvää sanottavaa mun kavereista, jotka se on heti adoptoimassa ja ottamassa meille asumaan. Riitun ja Ranjan leikeissä on mun kaverit mukana ja niiden uus kisa on et " arvaa kuka mä oon? ". Sit niil on joku härö ilme eikä oo epäilystäkään siitä et on kyse nyt jostain mun kaverista.


Kuva siskostani joka työnsi päänsä imuriin. Tässä kuvassa on vaan sitä jotain joka antaa edes pientä osviittaa siitä mikä boogie meillä on.

Tunnen oloni älykkääksi nyt kun mulla on älypuhelin. On hassua olla kokoajan ajan tasalla, ilman että menee viittä minuuttia saada auki lagaava facebook. iPodin menettäminen ei tunnu enää niin kirpaisevalta, vaikka siellä onkin kultaisia kuvia ja hurja määrä biisejä, sekä se instagram jota ei lumia800:seen taida saada ikinä. Mut tekstaaminen on kivaa, samoin se et kaikki ilmaset chattijutskat on siinä käden ulottuvilla. Lisäks tää on paluu lapsuuteen ja tamagotchi-aikaan kun saan silitellä tylsillä matikan tunneilla mun Mou:ta. Puhelimet on kyllä ihan kivoja, kuhan niihin ei jää koukkuun.
Ylpeä ÄP(ÄlyPuhelin) -äiti:



Aina on joku ihmissuhde joka reistailee tai joku käytännönasia joka kusee. Joku juttu joka stressaa tai ahdistaa. Se kuuluu asiaan. Pääpainoisesti kaikki on kuitenkin aika kivasti. Natsaa. Päivä kerrallaan on hyvä elää koska yleensä jokainen päivä on kiva, mut silti huippukesä kuumottelee jo taskussa, siihen ei oikeastaan ole edes kauhean pitkä aika! Ei siis syytä huoleen, kohta voi jo vähentää vaatetusta ja syödä jätskiä!! Jes!

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

I need your love, I need your time

Mua välillä huvittaa mun musiikkimaku. Se on ihan tosi laaja, se riippuu niin fiiliksestä mitä kuuntelen. Oon aika kaikkiruokainen. Tällä hetkellä kuuntelen suomiräppiä, seuraavana soittolistalla on Green Daytä ja Rise Againstia, sen jälkeen Shakiraa ja herranjumala ties mitä, tässä ei ole mitään logiikkaa! Toisaalta se on helpottavaa, en kuulu niihin jotka inisee illan istujaisissa siitä että musiikki on paskaa, pääasia että on musiikkia. Päätin että lähden ruis rockiin koska mulle on oikeestaan ihan sama keitä siellä esiintyy, aina löytyy joku hyvä ketä odottaa ja siellä se fiilis on kuitenkin niin hyvä että Tuulikin sais varmaan bileet pystyyn. Äiti totes eilen että " suhtaudut musiikkiin samalla tapaa kun ihmisiin, löydät kaikesta aina ees jotain hyvää ". Sitten se nukahti. Äiti on söpö.



Näin tänään pitkästä aikaa Rebeccaa (sanoin Rebecca enkä Repsu, oho).. Mua välillä harmittaa että mulla on niin kauhea kiire etten löydä tarpeeksi aikaa ystäville. On sellaset läheiset ihmiset joita nään kokoajan, mut silti ihan liian vähän. Sit on ystävät, joiden kanssa on kiva käydä kahvilla ja vaihtaa kuulumisia pidemmällä tähtäimellä. Tuntuu kurjalta ja epäoikeudenmukaiselta sanoa että sori, mulla ei oikeesti ole aikaa nähdä, liikaa kaikkea. Ei. Ei kavereille voi sanoa ei, aina pitäis löytyy aikaa. No mut nyt vihdoin ehdittiin nähdä Repsun kanssa ja tuntui hassulta kelata nauhaa taaksepäin ja kertoa kuulumisia viime heinäkuusta lähtien, millon viimeksi ollaan nähty. Apua miten paljon on tapahtunut ja miten me ollaan taas kasvettu ja opittu huiman paljon..! Mut mua oikeesti ahdistaa tää ajanpuute, tuntuu että tuhoan mun ihmissuhteita sillä ettei ole aikaa, koska aina kun yritän pelastaa yhtä suhdetta toinen kärsii. Ehkä tää on osoitus siitä että nyt näen ne suhteet jotka kestää siitä huolimatta ettei aina löydy aikaa, niin karua kun se onkin.

Odotan kesää tosi paljon. Sitä että voi olla ulkona, maata kostealla nurmikolla ja tuntea kun maa tärisee boomboxin bassoista. Sitä kun illalla voi istua lämpimällä kalliolla ja jutella aamu neljään asti. Tai tanssia pehmeällä hiekalla ja katsoa punoittavaa aurinkoa. Ei ole kiire, eikä velvollisuuksia. Odotan sitä että meillä olis käty ja saan rytmittää koko elämäni täysin itse. Vuorokauden ajoilla ei ole enää mitään väliä, eikä päivämäärillä tai viikonpäivillä. Kesällä olen vapaa nauttimaan elämästä. Vaikka menenkin luultavasti töihin, ei sekään tunnu stressaavalta, koska on kesä. Vaikka sataisi vettä, on silti kesä. Se on vaan se juttu.




Päivällä päätin että menen aikaisin nukkumaan, mutta päivän kofeiiniannokset huomioon ottaen se on aika mahdoton tehtävä. No tekemisen puute ei ole ongelma, aina voi vaikka syödä. Tällä hetkellä kulutan aikaani kuunnellen nostalgiabiisejä ja googlettaen kuvia hakusanalla " cute donkey ", joten ei, tekemisen puute ei ole ongelma! Rikastuttavan hienoa keskiviikko iltaa/yötä teillekin.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

meillä kaikilla on menneisyys..

Shoppailin taas vaihteeksi erinäisissä nettikaupoissa. Tai en shoppaillut, siirtelin tuotteita ostoskoriin kunnes numerot ovat tiukasti kolminumeroisen sarjan puolella. Aloin miettimään että miksi. Mun vaatehuone pursuaa vaatteita, niitä on oikeestaan niin paljon ettei ne ees mahdu sinne. Mikä on se sairaalloinen vaatteiden ihailemisen syy?
Muistan kun olin 14-vuotias, aloin saamaan omaa rahaa ja tajusin että voin itse vaikuttaa siihen mitä päälleni puen. Shoppailin ja suunnittelin aina iltaisin asukokonaisuudet seuraavalle päivälle. Selailin muotilehtiä ja yritin olla niin ajan tasalla. Sain silloin mun ekat merkkilaukut ja käytin korkokenkiä. Olin niin neiti. Kokoajan piti ostaa uusia meikkejä ja kynsilakkoja. Nyt ymmärrän että ehkä se oli osa sitä itsensä etsimistä, yritin pönkittää omaa arvostustani sen materian ja blingblingin avulla.

Ihmettelin silloin miksi kukaan poika ei tykännyt musta, tai ei ainakaan näyttänyt tunteitaan. Nyt tajuan että olin silloin vielä ihan kesken, mun arvomaailma oli vielä vähän vinksallaan ja en oikein vielä ymmärtänyt mikä elämässä oli tärkeää. Tykkään edelleen shoppailla ja kiinnitän kyllä huomiota ulkonäkööni, mutta se ei ole elinehto. Välillä on myös niitä päiviä ettei ehdi meikkaamaan tai että päällä on lökärit. Ei se tee musta mitenkään epämuodikasta. Se tekee musta itsetietoisen, että mun ei tarvii rakentaa persoonaani niiden asujen ja kynsien varaan vaan että tiedän olevani hyvä just tälläsenä. Niin muidenkin on helpompi arvostaa mua, kun mä itse tiedän minkälainen tyttö oon sisimmiltäni. Ihmiset ei tykkää musta siksi että mulla on Guess:n laukku. Ne tykkää musta siksi että oon Rosa.



Kuvat ajalta kevät 2011-syksy 2012.. Onnekseni voin huomata kasvaneeni. Ei jeesus sentään..........

Huomenna mulla on vapaapäivä. Niin rankka viikonloppu onkin ollut, maannut himassa paeten pakkasta. Ois perinteinen liikuntapäivä, eli mentäis Himokselle laskettelemaan mut äiti kiels mua menemästä puolkuntosena, joten kyllä mulle nukkuminen natsaa! Vois käydä vaikka shoppailemassa.. Niin ja Wiltsun kans kaffella, Coffee Housen caramel ice latte kuulostaa aika houkuttelevalta, se sopii maanantaihin. Lisäks voisin käydä ostamassa kuulokkeet, sillä mä oon nyt Lumia800:n omistaja!! Tässä pakollinen " mulla on lumia "-kuva:

.


Okei mua alko just hävettää tää postaus näiden kuvien osalta. Ihan hirveetä posetusta, antakaa se anteeksi. Sitten kun saan vihdoin ostettua sen kameran niin lupaan ettei mun pärstää näy täällä enää niin paljoa, sillä nyt se on esillä vähän liikaakin, ei sen nyt sentään niin ihmeellinen ole. Joo ja kun näissä kuvissa ei ole alun alkaeenkaan ollut mitään järkeä, toivotan teille hyvät yöt tämän sukututkimustani kirkastavan kuvan turvin. Kiitos että teitä on jo 60!!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

seuraa sun sydämen ääntäs mut muista, ettet vaan satuta tai estele muita

Lieneekö kellekään yllätys että Rosa on taas vähän kipsukka. Ei, tämähän on yhtä arkipäiväistä kuin vaikka syöminen tai koulussa käyminen. Aina täytyy olla kans vähän kipee. Alettiin eilen jo epäilemään että mun vuoden takainen keuhkokuume uusiutuis, mutta tällä hetkellä keuhkot ei ainakaan naksu tai poksu enää siihen malliin, joten ehkäpä tämä tästä. Hammaslääkäri varoitteli sydänlihastulehduksesta ja aloin pohtimaan voisiko ajoittaisten sydänkipujen syy piillä siinä. Hmm, sitä tautia en ole vielä kokeillutkaan! Hoitomuotona on kuulemma kolmen kuukauden vuodelepo. Mahtavaa!



Sinänsä tää tuli varmaan ihan hyvään saumaan, sillä olin taas lupautunut jokaisiin kissanristiäisiin niin ettei taas ehdi nukkua tai syödä. Torstaina juostessani ympäri Helsinkiä pää kolmantena jalkana aloin miettimään onko tässä mitään järkeä. Yritin kieltää itseltäni sen että pitäis istua välillä alas, pyörrytti ja yskitti. Olisin vain halunnut peiton alle, mutta ei ehtinyt. En vaan osaa sanoa ei, haluan olla avuksi enkä jättää ketään pulaan. Jokaisella on joku velvollisuus joka pitää kantaa. Ja välillä tuntuu että kun olen aina kipeänä, luullaan että sluibaan muuten vaan. Etten muka oikeasti ole kipeä. Ja sitten kun riehun puolikuntosena saan ne kaikki jälkitaudit. Joten ehkä se oli hyvä että torstai-iltana kuume nous siihen 38,5 niin sain vähän levättyäkin.

Se on jännä että ei mulla oo opiskelun kanssa yhtään samanlaista asennetta. Mua ei kauheesti kiinnosta jos tunteja jää välistä tai kokeet kusee. Ehkä se on se et se on vaan mun oma asia, vaan mä kärsin siitä. Sit jos on joku juttu mitä tehään porukalla, haluun auttaa.. Tuntuu että jos en oo messissä ni en kanna mun vastuuta tai jätän muut pulaan. Jos on lupautunu johonki ni se lupaus pitäis pitää. Ja sit kusenki aina kaiken siks et oon kipee tai jotain muuta. Sillon tuntuu et epäonnistuu.



Musta on mahtavaa että vaikka mä oon 16-vuotias, mun ei tarvii puhua vain omanikäisteni kanssa niin et kaikki muut olis noloja ja siis niin out kaikesta. Tällä hetkellä chattaan mummuni kanssa facebookissa ja nauran ääneen. Pari päivää sitten chattailin pappini kanssa ja juoruilin miehistä pomoni kanssa puhelimessa, se kertoi kuulumisiaan ja alkoi itkemään puhelun aikana. On hienoa tietää että muhun luotetaan ja mua pidetään yhtälailla samalla tasolla olevana ihmisenä iästäni huolimatta. Toivotellaan jo tervetulleeksi teini-ikäisistä nuoriin aikuisiin. Hurjaa miten aika kulkee. Mulla on onnen ja surun sekainen fiilis. Sellainen kaihoisa. Kai se kuuluu asiaan.



On taas kiva iltahetki. Annoin äidille hyvänyön halit ja totesin taas että se on ihan paras äiti. Se löytää kaikesta aina jotain hauskaa ja saa mut nauramaan. Sen suuri haave ois pitää jotain turvakotia jonne se vois tuoda kaikki jotka tarvii apua. Jos jollain mun kaverilla menee huonosti se aina toivoo et toisin sen meille yöks et jos se vois olla jotenki avuks. On ihana nähä miten se oikeesti ottaa kaikki sen siipien suojaan ja et se välittää mun ystävistä. Vaikka mun perhe osaa olla rasittava, on se kaikesta huolimatta ihan huippu. En oo ikinä ollu yhtä toimivassa sirkuksessa.