torstai 28. maaliskuuta 2013

and we danced, and we cried

Tälläset lomat ja äkilliset viikkorytmin muutokset on mun aivokapasiteetille haastavia prosesseja. En nyt oikein osaa käsitellä tätä päivää torstaina, mutta sama kai se. Kaikilta muilta osinhan tää on oikeestaan perjantai. Perjantait on usein viikon kivoimpia päiviä, mutta sitten on sellaisia viikonlopun alkuja että kaikki se uupumus kasaantuu ja ihan jokainen juttu menee pieleen. Tänään on juuri sellainen perjantai. Eikun torstai.



Eilen me oltiin tosiaan siellä Aleksanterin Teatterissa. Se kokemus oli aika huippu, vaikka nyt se tuntuukin unelta. Se fiilis kun lavalle menoon on enää sekunteja, kulisseissa on pimeää, valomiehet puhuvat radiopuhelimiinsa, iskevät sinulle mikrofonin ja sanovat mene NYT. Hämärältä lavalta erotat häilyvän yleisön, peität jännityksen ja annat palaa. Se fiilis on voittamaton.
Kaiken sen adrenaliinin ja onnistumisen ilon jälkeen, selviytymisen ja sydämen tykytyksen jälkeen ei ole kivaa joutua pettymään. Nimiä luetellaan ja yksi porukka toisensa jälkeen poistuu lavalle riemunkiljahduksien saattelemana. Kansallisteatterin lava oli niin lähellä, mutta ei. Ehkä meitä ei ymmärretty. Ehkä meidän pitää vielä oppia jotain. Vaikka olimme kaikki ylpeitä toisistamme, ei kyyneleitä ratikassa voinut estää. Onneksi me oltiin kaikki samassa tilanteessa. Onneksi tiedetään että ollaan silti voittajia meille.



Musta tuntuu että mä oon jotenkin riivattu. Tai joku huono karma seuraa mua. Nimittäin jokainen, siis jok'ikinen kerta kun oon suunnitellut jotain kusee tavalla tai toiselta. Joissain saduissa on hyviä haltijoita, mun sadussa on ilkeitä pikkupiruja jotka räjäyttää mun suunnitelmat. Oon nyt tässä laskeskellut päiviä pääsiäislomaan, että silloin saisin nukkua ja olla ihan rauhassa tehden mitä haluan. Koti olis mun ja voisin latautua sillä aikaa kun muu pesue on mummolassa. Mun jo valmiiksi niin upeaa " voittajafiilistä " nostatti se kun äiti tuli kauppareissulta kotiin ilmoittaen että auto pykii ja käryää. Ei, ei, eieieiei. Ei taas. Nyt toivon ja rukoilen että joku ihana haltijakummi tulis mukaan tähän tarinaan ja asiat selviäis jotenkin johdattaen perheeni Kouvolan syövereihin. Amen.



Haistakaa nyt huilu kaikki, elämä on potkinut taas mua päähän nyt sen viikon kerta-annoksen, kiitos riittää. Nyt taidan syödä hyvin ja käydä nukkumaan, ehkä aamulla kaikki onkin hyvin jos vain toivoo oikein kovasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti