maanantai 11. maaliskuuta 2013

" olen nauravainen " - käytetään myös lyhennettä "nauris"

On jälleen maanantai. Päivä jossa on eniten haastetta. Miksi se oikeastaan on niin? Okei, ilmiselvä syy on se että unirytmit on sekaisin jo kahden vapaapäivän jälkeen, eikä arkeen paluu houkuttele kun on vasta ehtinyt käsittää että on viikonloppu. Sitten se onkin jo ohi. Äh. Mietin että millon mulla on viimeksi ollut vapaapäiviä. Sellaisia jolloin voi vaan lojua, ilman velvollisuuksia. No silloin kun olen kipeänä, niin että joudun perumaan kaiken. Silloin voin maata ja olla, vaikka olo olisikin kurja. Mulla taitaa olla vähän liikaa ohjelmaa, vaikka kaikki melko mukavaa onkin. Välillä alkaa kuitenkin jo tuntumaan siltä, että nyt vaaditaan jo pikkusen liikoja. Se että joka päivä on jotain pakollista ohjelmaa (koulua, töitä, teatteritreenejä, isosjuttuja) - niin että hengähdystauko on niukasti ne muutama tunti illasta, jolloin pitääkin sitten valita teetkö läksyt vai lepuutat aivoja. Valinta taipuu harvoin tohon ensimmäiseen. Onneksi olen kuitenkin supersankari ja selviän kaikesta.



Mun perhe on tosi iso osa mua. Oon loppujen lopuks kuitenkin vähän kotihiiri, tykkään olla kotona ja tykkään meiän perheestä. Se on tosi tiivis ja läheinen. Siksi ehkä vähän vapisen vieraalla maalla. Ois varmaan tosi vaikea yhtälö jos joku mulle tosi tärkee ihminen ei vois sietää mun perhettä, tai toisinpäin. Onneksi niin ei ole koskaan käynyt. Okei muistan kun nelosluokalla mun uudet kaverit lopetti saksan ja me innoissaan revittiin niiden saksankirjat sen kunniaksi. Se oli siistiä, oltiin vähän niinku pahiksia. Silmät kirkkaina kerroin siitä äidille, johon se tokaisi että " onkohan noi nyt niin kauheen kivoja kavereita? ". Olen lukion ekalla ja muistan tuon kommentin vieläkin. Onneksi se on jäänyt ainoaksi negatiiviseksi kommentiksi mun kaveripiiriä kohtaan. Äiti on ihana kun sillä on nykyään joka päivä jotain hyvää sanottavaa mun kavereista, jotka se on heti adoptoimassa ja ottamassa meille asumaan. Riitun ja Ranjan leikeissä on mun kaverit mukana ja niiden uus kisa on et " arvaa kuka mä oon? ". Sit niil on joku härö ilme eikä oo epäilystäkään siitä et on kyse nyt jostain mun kaverista.


Kuva siskostani joka työnsi päänsä imuriin. Tässä kuvassa on vaan sitä jotain joka antaa edes pientä osviittaa siitä mikä boogie meillä on.

Tunnen oloni älykkääksi nyt kun mulla on älypuhelin. On hassua olla kokoajan ajan tasalla, ilman että menee viittä minuuttia saada auki lagaava facebook. iPodin menettäminen ei tunnu enää niin kirpaisevalta, vaikka siellä onkin kultaisia kuvia ja hurja määrä biisejä, sekä se instagram jota ei lumia800:seen taida saada ikinä. Mut tekstaaminen on kivaa, samoin se et kaikki ilmaset chattijutskat on siinä käden ulottuvilla. Lisäks tää on paluu lapsuuteen ja tamagotchi-aikaan kun saan silitellä tylsillä matikan tunneilla mun Mou:ta. Puhelimet on kyllä ihan kivoja, kuhan niihin ei jää koukkuun.
Ylpeä ÄP(ÄlyPuhelin) -äiti:



Aina on joku ihmissuhde joka reistailee tai joku käytännönasia joka kusee. Joku juttu joka stressaa tai ahdistaa. Se kuuluu asiaan. Pääpainoisesti kaikki on kuitenkin aika kivasti. Natsaa. Päivä kerrallaan on hyvä elää koska yleensä jokainen päivä on kiva, mut silti huippukesä kuumottelee jo taskussa, siihen ei oikeastaan ole edes kauhean pitkä aika! Ei siis syytä huoleen, kohta voi jo vähentää vaatetusta ja syödä jätskiä!! Jes!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti