sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

seuraa sun sydämen ääntäs mut muista, ettet vaan satuta tai estele muita

Lieneekö kellekään yllätys että Rosa on taas vähän kipsukka. Ei, tämähän on yhtä arkipäiväistä kuin vaikka syöminen tai koulussa käyminen. Aina täytyy olla kans vähän kipee. Alettiin eilen jo epäilemään että mun vuoden takainen keuhkokuume uusiutuis, mutta tällä hetkellä keuhkot ei ainakaan naksu tai poksu enää siihen malliin, joten ehkäpä tämä tästä. Hammaslääkäri varoitteli sydänlihastulehduksesta ja aloin pohtimaan voisiko ajoittaisten sydänkipujen syy piillä siinä. Hmm, sitä tautia en ole vielä kokeillutkaan! Hoitomuotona on kuulemma kolmen kuukauden vuodelepo. Mahtavaa!



Sinänsä tää tuli varmaan ihan hyvään saumaan, sillä olin taas lupautunut jokaisiin kissanristiäisiin niin ettei taas ehdi nukkua tai syödä. Torstaina juostessani ympäri Helsinkiä pää kolmantena jalkana aloin miettimään onko tässä mitään järkeä. Yritin kieltää itseltäni sen että pitäis istua välillä alas, pyörrytti ja yskitti. Olisin vain halunnut peiton alle, mutta ei ehtinyt. En vaan osaa sanoa ei, haluan olla avuksi enkä jättää ketään pulaan. Jokaisella on joku velvollisuus joka pitää kantaa. Ja välillä tuntuu että kun olen aina kipeänä, luullaan että sluibaan muuten vaan. Etten muka oikeasti ole kipeä. Ja sitten kun riehun puolikuntosena saan ne kaikki jälkitaudit. Joten ehkä se oli hyvä että torstai-iltana kuume nous siihen 38,5 niin sain vähän levättyäkin.

Se on jännä että ei mulla oo opiskelun kanssa yhtään samanlaista asennetta. Mua ei kauheesti kiinnosta jos tunteja jää välistä tai kokeet kusee. Ehkä se on se et se on vaan mun oma asia, vaan mä kärsin siitä. Sit jos on joku juttu mitä tehään porukalla, haluun auttaa.. Tuntuu että jos en oo messissä ni en kanna mun vastuuta tai jätän muut pulaan. Jos on lupautunu johonki ni se lupaus pitäis pitää. Ja sit kusenki aina kaiken siks et oon kipee tai jotain muuta. Sillon tuntuu et epäonnistuu.



Musta on mahtavaa että vaikka mä oon 16-vuotias, mun ei tarvii puhua vain omanikäisteni kanssa niin et kaikki muut olis noloja ja siis niin out kaikesta. Tällä hetkellä chattaan mummuni kanssa facebookissa ja nauran ääneen. Pari päivää sitten chattailin pappini kanssa ja juoruilin miehistä pomoni kanssa puhelimessa, se kertoi kuulumisiaan ja alkoi itkemään puhelun aikana. On hienoa tietää että muhun luotetaan ja mua pidetään yhtälailla samalla tasolla olevana ihmisenä iästäni huolimatta. Toivotellaan jo tervetulleeksi teini-ikäisistä nuoriin aikuisiin. Hurjaa miten aika kulkee. Mulla on onnen ja surun sekainen fiilis. Sellainen kaihoisa. Kai se kuuluu asiaan.



On taas kiva iltahetki. Annoin äidille hyvänyön halit ja totesin taas että se on ihan paras äiti. Se löytää kaikesta aina jotain hauskaa ja saa mut nauramaan. Sen suuri haave ois pitää jotain turvakotia jonne se vois tuoda kaikki jotka tarvii apua. Jos jollain mun kaverilla menee huonosti se aina toivoo et toisin sen meille yöks et jos se vois olla jotenki avuks. On ihana nähä miten se oikeesti ottaa kaikki sen siipien suojaan ja et se välittää mun ystävistä. Vaikka mun perhe osaa olla rasittava, on se kaikesta huolimatta ihan huippu. En oo ikinä ollu yhtä toimivassa sirkuksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti