torstai 14. maaliskuuta 2013

sinä olet minä enemmän kuin kukaan


Musta tää on jotenkin vähän hassu järjestelmä että kaikki pitää suunnitella etukäteen. Sun pitää jo ysiluokalla tietää mille alalle sä suuntaat, jotta voisit pyrkiä oikeeseen lukioon. Lukion ekalla sun pitää miettiä ja valmistautua kokoajan tuleviin ylppäreihin, elää tulevassa. Mietitään kenen kanssa seurustelet tai olet kaveri parin vuoden kuluttua, kenet pyydät tanssimaan wanhoja. Saatuasi lakin päähän pitäis reitin olla jo selvä eteenpäin. Saatuasi ammatin pitäis löytää hyvä työpaikka ja miettiä että joo, täällä jaksan olla pitkään. Sitten voitkin alkaa jo laskeskelemaan että missä kohti olisi sopiva aika pyöräyttää eka lapsi. Onko tämä se mies kenen kanssa haluan viettää koko loppuelämäni? Kannattaako meidän ostaa tämä talo, onko meillä varaa maksaa nää velat, pitääkö tätä maksaa vielä eläketuloilla? Jääkö tää meidän lasten maksettavaksi? Kuka mua sitten hoitaa kun olen vanha? Koko elämä on pelkkä aikataulutettu suunnitelma, kokoajan on kiire pisteestä a pisteeseen b. Missä kohti on se hetki että voin vain istua ja ihmetellä, ilman päämäärää. Kuitenkin elämä iskee pommeja matkan varrelle joka sekottaa tarkat kaavat, joten miksi pitäisi suunnitella niin tarkkaan kun ei ne suunnitelmat kumminkaan aina toteudu? Eikö me voitais vaan mennä stressaamatta sitä kohti mikä kuulostaa kivalta? Luulen että tiukat aikataulut ja suunnitelmat syö sitä onnellisuutta, joka ainakin mun mielestä on se elämän tarkoitus.



Mä en ihan tiedä mikä mua vaivaa. Vaivaako mua edes mikään. Tuskin, se on se elämä itsessään. Mua ahdistaa kaikki, vaikka asiat on ihan hyvin. Pelkään että epäonnistun ja aiheutan pettymyksen. Musta tuntuu että multa vaaditaan paljon, teen paljon ja silti se ei riitä. Kuka multa vaatii eniten? Ehkä minä itse.

Riitu on ihana. Se halas mua ja sanoi että " Rosa sä oot tosi kiva " just oikeeseen aikaan. Tänään se oppi kirjottamaan oman nimensä. On lohduttavaa kattoa miten jollain riittää sitä elinvoimaa niin paljon kokoajan. Riitu on meidän perheen kuopus, joten mun silmissä se on vauva edelleen. Yks ilta se nukahti mun ja Eetun väliin ja kannoin sen sänkyyn, hätkähtäen ettei se oo enää mikään sylivauva. Se on iso lapsi joka jo retkottaa mun sylissä ja painaakin jo 90 sentin pituisen tytön verran. Näitä päiviä pienten kanssa ei ole ihan loputtomasti enää jäljellä. Eilen kampesin äidin sänkyyn kuuntelemaan kun se luki lapsille iltasatua. Tuntuu haikealta ymmärtää että joku päivä täällä kukaan ei enää kaipaa iltasatuja, istutaan vaan omissa huoneissa koneella kaiket illat. Paskan marjat, aivan varmasti joku ilta pamahdan teini-ikäisen Roopen sängyn laidalle ja ilmoitan että nyt luen sulle sadun, piste.



Olin tiistaina lapsenvahtina mun yläaste aikasen opettajan lapsille. Mulla oli valmiiks aika apea olo, eikä oikeen napannut. Silti heti siltä seisomalta kun olin astunut niiden eteiseen, tuli sellanen fiilis että tää on mun paikka. Pari tuntia siinä vierähti, leikittiin piilosta ja juteltiin. Heti kättelyssä 3-vuotiaalla pojlla tuli pissat housuun, mutta ei se menoa haitannut vaikka alku menikin pyllynpesu puuhaksi. Meininki sen kuin parani kun saatiin uudet kuteet niskaan. Laulettiin Nalle Puh -biisejä ja pelattiin Monopolya, sekä sain hurmattua hoidokkini pätiessäni Autot-elokuvan hahmoilla. Äidin tullessa kotiin kaikki kolme huusivat yhteen ääneen että " äiti et sä saa tulla vielä ku meillä oli leikit kesken! ". Tykkään lapsista, ei sille mitään mahda. Ne on vielä niin viattomia ja vilpittömiä, että ne antaa sitä voimaa. Vaikka oonkin " Loosa " enkä " Rosa ".



Nää viimeiset talviviikot on aina vähän tälläsiä. Kyllä se kevät sieltä tulee, sit kaikki on helpompaa. Ei sitä jaksa olla masentunut kun pätkän kerrallaan, nou hätä. Noudattakaa mun elämän ohjetta ja syökää suklaata. Lihotkaa, se lämmittää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti