keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

too young for this road

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, vaikka aina jossain kohti luulen niiden olevan. Varsinkin sellaiset asiat, jotka automaattisesti kuvittelin menevän jotenkin tietyllä tapaa. Ei se menekkään niin. Jos on onnellinen, se ei tarkoita että aina olisi iloinen. Jos sinulla on kaikki mitä tarvitset, se ei tarkoita ettet kaipaisi silti jotain. Vaikkei sinulla olisikaan yhtäkään vihamiestä, ei se tarkoita että kaikki ihmissuhteet toimisivat moitteettomasti, tai edes hyvin. Se että sinulla on jo kaikki, ei tarkoita etteikö sinulla saisi olla ikävä jotakin. Elämässä tuskin koskaan on sellaista kohtaa, etteikö jossain olisi joku varjo joka kalvaa mieltä.



On pelottavaa ymmärtää, että loppujen lopuksi jokainen meistä on täällä yksin. Tässä kohti vastuu itsestäni siirtyy vanhemmiltani mulle. Kohta ei ole ketään määrättyä henkilöä joka olisi virallisesti vastuussa musta. Se olen minä yksin. Ystävyyssuhteet muuttuvat, vaikka uskon ja haluan uskoa etteivät ne läheisimmät ystävät koskaan katoa. Ne tulee olemaan niitä mun kaasoja ja lasten kummitätejä, niin kuin aina suunniteltiinkin. Silti jokaisesta tärkeästä ihmisestä ei voi pitää kiinni. Lukion loputtua moni tärkeä ihminen luultavasti jää lukioaikaiseksi ystäväksi, kaikkia ei vain voi kantaa mukana. On myös pelottavaa seurata miten niin iso osa avioliitoista päätyy eroon. Se ihminen, kenen vuoksi on ollut valmis uhraamaan kaiken, jopa oman elämänsä. Se ihminen jonka kanssa on rakentanut yhteisen tulevaisuuden ja tuudittautunut siihen ajatukseen että tämä on se kenen kanssa haluan jakaa lähes jokaisen hetken elämästäni. Sitten sekin murskaantuu. Täytyy aloittaa taas rakentaminen alusta, yksin. Vaikka ympärilläsi olisi valtavasti ihmisiä jotka rakastaisivat sinua, olet kuitenkin yksin. Kukaan muu ei voi päättää puolestasi, tietää onko sinulla nälkä, haluatko mennä yliopistoon, rakastatko tätä miestä, haluatko lapsen, tarvitsetko uudet housut, muutatko Espanjaan, mitä ajattelet tai kuka olet.




Oon yleensä aika varma siitä mitä teen, vaikkei aina tarviikaan tietää. Nyt kun pitäiskin alkaa tietää asioita, en enää tiedäkään. En tiedä mihin ammattiin haluisin pyrkiä tai miltä haluisin näyttää. Tuntuu että multa vaaditaan paljon, mutta ei se haittaa jos muhun vaan uskotaan ja joskus joku muistaa kiittää. Pimeessä purtaminen on aika lohdutonta. Ehkä mä itse vaadin ja odotan ihmisiltä liikaa. Elämään pitää luottaa, enkä halua hukata sitä optimistisuutta joka on auttanut mua eteenpäin. Selviän kyllä kaikesta, ihan varmasti, kuhan en vain joudu olemaan yksin.

7 kommenttia:

  1. et joudu olemaan ikinä yksin ;)

    VastaaPoista
  2. "Täytyy aloittaa taas rakentaminen alusta, yksin. Vaikka ympärilläsi olisi valtavasti ihmisiä jotka rakastaisivat sinua, olet kuitenkin yksin." ittelläni on just tällänen tilanne päällä.. puit mun ajatukset aika hyvin sanoiks! sun blogii on jotenki hauska lukee ku jokases postaukses otat esille jonku sellasen asian, mikä tuntuu jotenki tosi henkilökohtaselt. emt osasinko selittää tota niin, että ymmärsit, mutta pointti = sun blogis on ihana ja osaat kirjottaa taitavasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos Veera, ihana kommentti! meiän pitäis taas joskus keskustella syvällisiä ni voitais löytää vastauksia näihin meiän kriiseihin.. :D

      Poista
    2. no viimestää leirillä sitte! :D

      Poista
  3. Heeei, mulla ois sulle haaste tuolla mun blogissa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. uu kiitos, koitan vastailla kysymyksiin jossain välissä! :)

      Poista