sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

mama told me

On ihan hyvä olla vähän kipee sillon ku ryydyttää, voi hyvällä omalla tunnolla sanoa että sori, oon kipeä enkä voi tulla minnekään. Ihan kaikista perimmäisin syy on kuitenkin se luita ja ytimiä valtaava Ryytymys. Sellaisina viikonloppuina istuskelen keittiössä tilittäen äidille elämäni mutkia, Pekan tarjotessa Rosé-viiniä ja Bob Marleyn soidessa olkkarissa. Jossain kohti äiti aloittaa viikottaisen parin tunnin puhelun Portugaliin äitinsä kanssa, jolloin on aikaa kirjoittamiseen, nettishoppailuun, kuvien muokkaamiseen, musiikin kuunteluun ja yöchattailuun. Silloin on Rosan Oma Aika.



Tänään oltiin steinereiden kanssa messuilla jakamassa flyereita joihinkin pienoismalleihin liittyen, että saataisiin luokkakassaan rahaa. Tosi kiinnostavaa. Luikahdin siitä aika nopeasti lapsimessuille, jossa oli kyllä sellanen hulabaloo että meidän perhekin jää jo toiseksi. Messuhallillinen täynnä lapsia, vauvoja, raskaana olevia naisia, super-isiä ja onnellisia sekä vähemmän onnellisia pareja. Jotkut parit pukivat kilpaa toisilleen erilaisia kantoliinoja ja haistelivat erilaisia vaippoja, toiset isät taas huokailivat pitäen erilaisia messukasseja käsissään äitien juostessa temppuradalla. Jotkut äidit taas huusivat askartelupöydässä lapsilleen kun solmu oli väärässä kohtaa ja koska pillimehua läikkyy ja siis apua. Missä vaiheessa jotkut äidit sitten unohtavat sen oman elämänsä, alkaen elää lapsen elämää. Kaikki riippuu lapsesta, huudetaan ja komennetaan ihan turhista asioista ja aletaan elää liikaa niiden kasvatusoppaiden mukaan. Unohdetaan se kuka itse on ja mitä itse pitää tärkeänä. Kuinka sitä sitten voi opettaa lapselleen mitään elämän arvoista kun ei tiedä eikä muista maailmasta enää mitään, kun tärkeämpää on muistaa mikä lääke sopii korvatulehdukseen ja onko housuvaippa vai tarravaippa parempi öisin. Haluan lapsia vasta sitten kun olen valmis luopumaan omastani lapsen vuoksi, eikä omassa elämässä enää ole mitään niin mielenkiintoista joka päihittäisi äitiyden. Haluan olla Rosa jolla on lapsia enkä äiti nimeltään Rosa.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

so many people telling me one way

Mut tekee iloiseksi ihmiset jotka kuuntelee hyvää musaa. Ja ihmiset ja musiikki ylipäätään. Ne on kaks asiaa jotka saa mut iloisemmaks ku koskaan ennen tai sit masennuksen syövereihin. Jos niitä ei olis ni sit ei olis mitään. Ei yksin hiljaisuudessa voi elää.

Teatteri on kans sellanen asia joka saa mut eloon. Tänään oli vika esitys meiän Helsinki/Helsingfors-esitystä ja ah. Fiilis on hieno, lavalla musta tuntuu siltä että olisin saanut siivet tai propellin mun päähän. Teatteri on kuitenkin ollut osa mun elämää jo sen kahdeksan vuotta, puolet mun elämästä, joten ilman sitä vois olla vähän tyhjä olo. Oon liekeissä, this girl is on fire ja niin edespäin.


Tää tyttö on kans aika liekeissä.

Taas on  tullu vähän sairasteltua. Mulla todettiin anemia, eli taas kerran on noi rautajutskeliinit ja hemoglobiinit alhaalla, vaan siinä 96 paikkeilla. Ja vaikka tää kevät lataa mun akkuja ni noi heinät ja pikku kevätnuha saa olon aika kurjaks. Nyt tekis mieli vaan nukkua pari päivää ja herätä niin että oisin ihan terve eikä tarttis murehtia että millon sitä ehtis taas terveyskeskukseen. En jaksa, en tykkää. Miks jotkut ei sairastele koskaan ja mä saan käydä läpi jokasen taudin? Pelkään että kohta kukaan ei enää usko että oon kipeä, on niitä ihmisiä joilla on aina joku uus tauti minkä ne loppujen lopuks on kehitelly ite päästään mutta ne saa siitä vaan bonus säälipisteitä ja paijailua. Mutta kun mulla on oikeasti kurja olo. En tykkää turhasta valittelusta, en halua olla heikko vaan näyttää että selviän mistä vaan. Välillä kuitenkin usko pettää ja pelottaa. En tykkää tästä.




En kuitenkaan aio alistua, se ei kuulu tapoihini. Luotan aina siihen että kaikki järjestyy. Nousen tästäkin vielä, koska niin monesta olen jo selvinnyt. Joumatafaka oon vahva enkä mikään rääpäle, perkule!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

on helppo tarraa kiinni muttei päästää menemään

Nää uudet keskiviikot on kivoja, kun koulu loppuu jo kahdeltatoista. On aikaa ihan vaan olemiseen. Ei oikeen nappaa toi koulun penkillä istuminen, kun tekis mieli vaan maata peiton alla. Yksinkertaiset asiat on kauniita.



Mietin tänään jäädessäni bussista sen peukkunapin tarkoitusta. Jossain hsl:n busseissa on siinä oven kohalla sellanen peukkunappi, josta saa painaa jos on ollut tyytyväinen matkaansa. Aluksi se oli musta ihan tyhmä idea, että voi antaa vain hyvää palautetta, niin usein on kuitenkin jotain kritisoitavaa bussikuskin käytöksestä tai vaikka bussin siisteystasosta. Viime aikoina oon alkanut aina miettimään mikä sillä matkalla on ollut hyvää, mikä vois olla syy miksi painan sitä nappia. Melkein aina oon painanut. Tollasia nappuloita pitäis olla enemmän, että ihmiset miettis ensin mikä on ollut hyvää eikä aina valitettais kaikesta.



Rakastuneet pojat on söpöjä. Ei sillä etteikö tytöt olis, mut usein tytöt on sellasia jotka on vaahdonnut siitä tietystä jo kiinnostuksen alkupilkahduksesta lähtien joka päivä, jolloin sillon se rakastuminen ei tule niin vienona yllätyksenä kenellekään. Eikä siinä ole mitään vikaa, itse olen varmaan ihan samanlainen. Pojilla se on sellasta pientä, paljon ei puhuta tunteista eikä kerrota niitä syvimpiä fiiliksiä. Se pieni hymy, katse kohdistettuna varpaisiin ja kevyt puna poskilla " no on yks aika kiva tyttö.. " -hetki on niin liikuttava. Uskoisin ettei tää poikien lukijaprosentti tätä blogia kohtaan ole kovinkaan suuri, mutta oon onnellinen teidän kaikkien puolesta jotka ootte löytänyt sen jonkun kivan tytön.


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

koti home hem ?



Oon viime aikoina miettinyt paljon kodin merkitystä. Se on aika sylbolinen asia. Paikka jonka ainakin jollain osingolla omistat, josta maksat ja jonne sulla on omat avaimet. Se on turvapaikka jonne kellään muulla ei pitäisi olla asiaa, ellet itse halua niin. Sinne voit paeta pahaa maailmaa. Kaikilla ei kuitenkaan kotia ole, koti on se paha maailma. Miten kauheeta olis pelätä kokoajan. Aina kun sulkisi silmänsä, joutuisit pelkäämään ettei ikinä enää herää. Koko elämä olisi pelkkää pakomatkaa ja piiloutumista ilman turvapaikkaa.





Jotkut ovat valmiita jättämään sen kodin joka on aina ollut ja olisi edelleen. Ne haluavat löytää sen kodin jostain muualta, vaikka maailman toiselta puolelta. Kokemuksen, työn, rakkauden tai jonkun muun takia he ovat valmiita jättämään kaiken rakentamansa taakseen. Tai ehkä se syy on se, ettei se ole tuntunut oikealta kodilta minne on syntynyt, eikä sinne ole saanut rakennettua mitään omaa vaikka olisi yrittänyt. Silti mietin, onkohan heillä ikävä. Eilen bussissa istui japanilainen mies, joka luki japanilaisin kirjaimin kirjoitettua sanomalehteä. Onkohan sillä ikävä kotiin, vai onko se onnellinen täällä?



Siiri
kertoi blogissaan lähtevänsä ehkä vaihtoon Itävaltaan. Aloin itse miettiä, pystyisinkö lähtemään. Vaikka aika olisi suhteellisen lyhyt, 3 kuukautta niinkuin Siirin tapauksessa, ehtisi siinä ajassa tapahtua täälläkin jo paljon. Putoisin joo koulustakin, mutta se että elämä jatkais täällä kulkuaan, ihmissuhteet muuttuis ja asiat olis ihan eritavalla tullessani takaisin. Pääsisinkö enää takaisin sisään, vai olisinko ihan pihalla tullessani takaisin? Vihtyisinkö jossain ihan vieraassa paikassa, jossa ei olisi ennestään yhtään tuttua ihmistä? Osaisinko kotiutua?

Koti on ollut mulle aina se tärkein paikka. Viihdyn kotona, tykkään mun perheestä ja siitä fiiliksestä mikä täällä on. Tykkään olla myös kavereiden luona, mutta silti ehkä kaikista mieluiten oon kavereiden kanssa meillä. Ja äiti aina vannottaakin, että meille saa aina tulla. Musta on outoa miettiä, että joskus mulla on oma koti, koti missä saatan asua ihan yksin. Onko se koti jos siellä ei asu ketään muuta? Osaisinko tehdä yksin kodistani kotoisan? Mikä tekee kodista kodin? Ehkä ne asiat selviävät sitten. Se ei haittaa jos kaikki ei oo ihan tip top, sotku on jotenkin kotoisaa. Se ei haittaa jos koti on pieni, sekin on ihan ok. Mutta yksinäisyys, se ei ole kotoisaa.



Yleensä kun lähden kotoa, kuuntelen jotain vauhdikasta ja hyväntuulista musiikkia. Päivä käyntiin -fiiliksellä, sainpa vihdoin raahattua perseeni ulos. Kotiin tullesani taas olen usein aika ryytynyt, kello on paljon ja ajattelen lämpöä ja ruokaa. Silloin kuuntelen usein jotain rauhallista musiikkia. Kotona voin näyttää räjähtäneeltä, olla epäsosiaalinen, nukkua vaikka keittiön lattialla (koettu moneen kertaan) ja kääntää selkänsä koko maailmalle. Muistan ikuisesti sen yön kun käperryin viluissani peiton alle, käveltyäni 3 kilsaa pasilasta kotiin menetettyäni puolet tärkeimmästä omaisuudestani. Silloin yritin sulkea illan tapahtumat mielestäni, vedin peiton korviin ja ajattelin että selvisin, olen turvassa. Olen kotona. Toivottavasti kaikilla olisi sellainen koti, jossa kokee olevansa turvassa.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

" Elämän tarkoitus on täydellisen nahkatakin löytäminen "

Joumatafaka. Nyt on taas lihava olo, takana rentouttava läskeilypäivä isin kanssa. Saldona pasta-ateria, jätski-ateria, karkkia, litrakaupalla kokista ja kahvia. Vyöryn. Meidän ikuisuusongelma on se ettei isi ikinä opi ymmärtämään että mä oon pienempi ja mun ruoantarve on vähäisempi kuin sen. No en valita, ei syömisessä mitään vikaa ole. Otsikon lainaus on muuten peräisin häneltä.
Käytiin kans kattomassa Piin Elämä, joka oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ekalla katselukerralla jolloin nukahdin 20 minuutin katselun jälkeen. Vika ei ollut leffassa tai seurassa, mun ei vaan kannata kattoo leffoja puolenyön jälkeen.. Lisäks sain uusia asioita mun " Things I must do in my life " -listalle: mun on pakko päästä näkemään joskus livenä mangusteja, apinoita ja orankeja! Siis ihan pakko!



Mun koulunkäynti sai tänään jotain positiivista tuulta purjeisiin! Mun ruotsinkokeen yläkulmassa komeili M, eli 9! Se on aika piristävä näky mun nelosten kirjossa.. A-ruotsin vuoden vikassa kokeessa se on aika kiva. Tosin mun eilisessä migreenissä tehty saksan koe tai tän päivänen matikan koe joka koostui yo-tehtävistä ei tainnut saada yhtä upeita tuloksia aikaiseksi, mutta aion iloita nyt vain niistä onnistumisista.. Jiu!



En oo tainnut edes kertoa että mulla on kesätyöpaikka! Pääsen heinäkuuksi töihin Kumpulan maauimalaan yleisvastaavaksi, joka tarkottaa käytännössä sitä että keräilen roskia, oon asiakaspalvelussa, tyhjentelen roskiksia ja katon että kaikki on kohdallaan. Mikä vois olla sen parempaa että oon kuukauden ulkona, mestassa missä nään kavereita ja saan aurinkoa? Lisäksi siitä saa aika hyvää palkkaa.. Vaikka työvuorot on aika pitkiä ja sinne menee aika iso osa mun kesälomasta, ei vituta.
Kesä alkaa olemaan aika selvä jo, eka viikko kuluu Riitun ja Roopen kanssa elellessä äidin ja Ranjan ollessa Portugalissa, seuraava viikko menee isosena riparilla ja sitten pari viikkoa lomaa, jolloin mulla on luultavasti omaa aikaa perheen lomaillessa maalla. Sitten alkaakin jo raataminen, heinäkuun alussa tosin rellestän varmaan ruisrockissa, yeah! Muita tulossa Turkuun fiilistelemään?
Tää alkaa näyttämään siltä, että kesään on oikeesti aika tosi super lyhyt aika, jipii!

Mulla on ajoittain sellanen fiilis että alan hahmottaa mun elämää ja paikkaa tässä maailmassa. Minkälainen ihminen mä oon ja mitä mä haluan tehdä, minkälaisten ihmisten seurassa mä viihdyn. Mikä on mulle tärkeää. Tai oikeastaan kun tarkemmin ajattelen, unohtakaa äskeinen. Oon oikeestaan ihan yhtä kujalla kun aina ennenkin. Välillä on selkeitä hetkiä, mutta sitten pakka sekottuu ja kaikki on epäselvää. Mutta se on ihan ok, elämä olis tylsää jos kaikki olis valmiiksi piirretty eteen.



" Elämä on luopumista. Eniten satuttaa niistä asioista luopuminen, joille ei voi antaa hyvästejä " - Pii, Life of Pi

maanantai 8. huhtikuuta 2013

tosiäijät ei tanssi ne boogaa

Hurja ryytymys ja uupumus. Se taitaa kuulua näihin maanantaihin, mutta oikeesti sen on vähän too much olla ensin koulussa 8-17 ja teatteritreenit päälle. Ei vaan jaksa, ei pysty. Okei, tää sama valitus joka helvetin viikko, en haluu olla se joka valittaa asioista jotka ei edes kiinnosta ketään. Otetaanpas alusta.

Takana taas aika mitään sanomaton mutta silti oikein kiva viikonloppu. Lauantai meni leffassa Saden ja Mintun kanssa ja jillaillessa metsälähoodseilla. Me jopa luettiin kokeisiin mikä oli se perimmäisin tarkoitus! Tehtiin kans kuvisprojektia ja valokuvattiin, rakastan mun kameraa, ah Sää ei tosin kauheesti nostattanut mielialaa, mutta en aio puhua myöskään siitä. Ärsyttää samojen asioiden pyörittäminen.

Teen tästä kuvapostauksen, tänään kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Tänään ei ole sanottavaa, vain väsyneet sormet jotka lepäävät näppäimistöllä ilman määränpäätä. Välillä on sellaisia päiviä, se on ihan ok.








maanantai 1. huhtikuuta 2013

näin sen täytyy olla

Siinä meni sekin loma. Vappupäivää lukuunottamatta seuraava hengähdystauko on kesäloma. Iik apua se on oikeesti aika pian täällä! Korkkasin jo conversekauden, seuraava etappi on nahkatakkikausi, sitten lenkkeilykausi, sitten puistokausi, jätskikausi, shortsikausi, bikinikausi..!!



Mulla on oikeesti ollut paras mahdollinen loma. Oikeestaan aika mitäänsanomaton. Ajatuksena se että lagailen neljä päivää kotona/abc:llä/stadissa kuulostaa aika tylsältä, mutta kun seurana vaan on superparas poikaystävä lagaaminen ei haittaa. Tätä mä oon venannut tän helvetin hektisen maaliskuun, saan vaan olla! Lisäksi alan kehittymään mun pleikkaritaidoissa! Änäri ja fifa alkaa jo luonnistumaan, taidan yön pimeinä tunteina mennä vielä hiomaan taitojani.. Tästä se lähtee..



Mulle tulee aina tosi hyvä fiilis jos joku avautuu mulle tai kertoo jotain elämästään, sellasta mitä ei välttämättä kerrota ihan jokaiselle vastaantulijalle. Tykkään kuunnella, haluan olla avuksi. Ja jos voin auttaa jotakin sillä tapaa että kuuntelen tai sanon mitä olen asiasta mieltä, tulee onnistunut olo. Välillä mietin jos sittenkin opiskelisin vaikka psykologiksi tai jotain vastaavaa ihmisläheistä työtä, mutta pelkään että sit siitä tulis työ, velvollisuus joka pitäis aina jaksaa. Sit en enää välttämättä jaksais kuunnella vapaa-ajalla omia ystäviä. Se on sama asia kuin se, etten halua näyttelijäksi, koska pelkään että sit siitä hommasta menis maku. Ei joka päivä voi syödä samaa ruokaa tai kuunnella samoja biisejä. Toisaalta, kai jokainen työ perustuu siihen että tekee mistä tykkää, joten pakko se on ehkä uhrata intohimonsa sille että siihen kyllästyy tai turhautuu ehkä lopullisesti?



Tää blogi vähän rempsottaa. Nää kuvat vähän rempsottaa. Mulla on teknisiä ongelmia mun kameran tarkennuksen kanssa, mutta toivon saavani apua ens viikolla. Näissä teksteissä ei aina välillä oo mitään ideaa, mutta ehkei se haittaa. Ei mulla oo syytä pyydellä anteeks, onhan tää kuitenkin mun blogi ja sillon on syytäki vähän rempsottaa. Vähän sinnepäin, se on se juttu, by Rosa. Mitä sitä sen enempää selittelemään tai muuttelemaan.