sunnuntai 12. toukokuuta 2013

äitienpäivä ♥

Äitienpäivä on tärkeä päivä. Olin valmis uhraamaan koko viikonloppuni ajalle äidin kanssa, kun siihen vihdoin tarjoutui mahdollisuus pikkutyttöjen ollessa mummolassa. Tää vuosi on taas ollut sellasta hullunmyllyä, etten olisi tässä ilman äitiä. Oon niin kiitollinen siitä, että mulla on noin mahtava äiti ettei sitä voi tarpeeksi korostaa. Pitäisi ehkä korostaa kuitenkin vielä enemmän. Monet kerrat me ollaan istuttu pikkutunneille asti ja juteltu elämästä, tai sitten tanssittu tai oltu muuten vaan älyvapaat äiti ja tytär, naurettu vatsa kipeeksi. On jotenkin hassua sanoa, että äiti on yks mun parhaista kavereista, mutta niin se vaan on. Ei oo sellasta asiaa mistä en vois äidille puhua ja meillä on yhdessä tosi hauskaa. Ollaan niin samanlaisia. Sellanen tiimi, ei selvittäis ilman toista.



Lauantaina käytiin kirpparilla Suvilahdessa ja syömässä Roopen kanssa, oli hauskaa vaikka loppujen lopuks Roopen osalta koko homma meni murjottamiseksi. Oli nälkä, ostokset ei miellyttänyt, ruoassa kesti liian kauan, ruoka oli pahaa, maha oli kipeä.. No se annettakoon anteeksi, koska päivä oli muuten onnistunut. Tänään mentiin äidin toiveesta shoppailemaan kukkataloon ja tultiin takaisin kädet täynnä kukkia, multaa, köynnöstukia, lyhtyjä ja kiviä. Kyllä, äitini ostaa kiviä. Ja multaa.
Iltapäivällä grillailtiin ja leivoin suklaakakun. Kuvia on kanssa mun eilisestä home made -illallista, oon aika ylpeä ittestäni!




On nää äitienpäivät aina aika kivoja päiviä, mutta kyllä jossain kohti alkaa väistämättäkin surkuttaa. Tää on se päivä vuodesta jolloin kaipaan mummua eniten. Mietin tänään miten paljon erilaista elämä olis jos mummu olis vielä täällä. Tää äitienpäiväkin olis aika erilainen. Ja meiän suku ylipäätään. Mummun suurin haave oli nähdä kun mä kasvan, minkälainen ihminen musta kasvaa ja mitä haluan tehdä mun elämällä. Se olis halunnut nähdä mun poikaystävät ja lapset. Olla mukana toteuttamassa mun haaveita. Me suunniteltiin yhdessä et matkustetaan Firenzseen kun pääsen ripille, mutta eipä ehditty toteuttaa sitä. Eniten surettaa just se, että olis niin paljon mitä haluisin näyttää. Tekis mieli huutaa, että tässä mä nyt oon, näätkö? Uskon siihen että se näkee. En jaksa määrittää sitä mihin uskon, koska uskon elämään.



Vein haudalle lyhdyn ja pienen ruusun jonka nimi oli Rosa. Lisäksi toin noi kivet, jotka sopi ihan sattumalta yhteen. Me kuulutaan yhteen, ikuisesti. Ikävä ei katoa koskaan, enkä halua että muistot ikinä katoavat, haluan kuulla mummun äänen päässäni vielä silloinkin kun on aika lähteä.




Linkitän tähän lopuksi vielä muistotekstin mummusta, jonka kirjoitin vuosi sitten. Olisin iloinen jos lukisitte sen, niin että mahdollisimman moni ihminen tietäsi vielä tänäkin päivänä miten hieno ja korvaamaton persoona mummu oli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti