sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

devil on my shoulder


Yksinäisyys ei oo mun juttu. Se on ihan jees pienissä osissa, vähän niinkun happihyppelynä. Sit jos on liikaa yksin se alkaa ahdistaa, sit ei enää saakaan henkeä. Tää on suhteellisen vieras tunne. Oon yleensä aika seesteinen ja selviin tilanteesta ku tilanteesta, siksi on outoa istua ja miettiä että mitä helvettiä mä nyt oikeen teen että selviin? Viime kesänä mulla oli käty, jollon mul oli kolmen viikon aikana vaan neljä yötä jolloin olin yksin, se oli rentouttavaa. Ihmisillä on enemmän kiireitä, enemmän ystäviä, mulla on enemmän ohjelmaa.. Se ei vaan toimis enää niin. Mua pelottaa ens viikko, oon päivät töissä joten en ehdi näkemään ketään, eikä oo oikeen järkeä pyytää ketään yöks, joten sitten olen yksin, en halua. Jos annan mun ajatuksille vallan, ne saartaa mut enkä pääse niistä irti, kaikki tuntuu menevän pieleen ja pieninkin vastoinkäyminen saa kyyneleet nousemaan silmiin. Enkä tykkää siitä, haluan näyttää maailmalle että kaikki on hyvin.



Tästä syystä sain ihan järkyttävän migreenin, enkä koko yönä löytänyt 118 neliön asunnosta, 6 hengen taloudesta yhtäkään särkylääkettä. Viime yö oli ehkä valehtelematta elämäni tuskaisin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jäipä sitten konfiskin välistä, saatana soikoon.

Tätä postausta kirjoittaessa tajusin että nyt on pakko tehdä jotain, että mulle tulis parempi mieli. Ihan oikeesti muuten ei tuu mistään mitään. Ahdistuminen ilman hyvää syytä ja keskellä kesää pitäis olla laissa kiellettyä. Onneks Jade tulee tänään pelastamaan mut maailmantuskalta. Ansaitsen suklaapirtelön ja pizzaa. Kas, tänäänhän on palkkapäivä. Kyllä kaikki järjestyy, ihan varmasti. Aina niin on lopulta käynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti