maanantai 10. kesäkuuta 2013

sekunti vain ja me päästään irti

Huhhuh mikä viikko, ohjelman puutteesta ei voi kyllä valittaa! Äiti lähti Ranjan kanssa tiistaina Portugaliin mummolaan, joten mä ja Pekka jäätiin kaitsemaan loppukatrasta, eli Riitua ja Roopea. Yhteispeli on sujunut yllättävän hyvin, ollaan oltu lintsillä, uimassa ja puuhailtu vaikka mitä. On se jännä miten meininki on ihan erilainen kun yks urveloista ja perheen pää puuttuu. Täällä ei edes kauheasti tapella. Roope opettaa Riitua pelaamaan pleikalla ja ne leikkii hippaa, pääosin niillä on oikeen hauskaa keskenään. Eikä Riitua ees haittaa että Roope rallattaa " Riitu ylösalasin hirtetään, krokotiileille syötetään ja Afrikkaan lähetetään! ". Niin, ja on pikkusisko oppinut myös räkimään. Ehkä jokainen -jolla on isoveli- oppii sen joskus.



On mun viikkoon mahtunut paljon muutakin kuin lasten vahtimista (ihan hyvä vaan). Meillä oli pari päivää sitten perinteiset yösushit Saden kanssa ja oltiin kans kattomassa Aviciita, hyvät reivit oli vaikka ulkopuolella oltiinkin. Eilen toteutettiin pitkään suunniteltu Pikkukoski-ilta, joka sujui odotettua paremmin! Hauskaa oli vielä yhdeltä yöllä, tanssitti paljon ja tutustuin uusiin ihmisiin ja tykkään mun muruista aina vaan enemmän. Nyt on kesä, kun voi tehdä kärrynpyöriä hiekalla ilman kenkiä (okei okei, myönnän etten onneksi tehnyt kärrynpyörää vaikka meinasinkin, mulla ei nimittäin olis päätä enää). Pikkukoski näyttää olevan tän kesän uusi hietsu, oltiin siellä tänäänkin istumassa iltaa lepposissa merkeissä ja olikin tosi kivaa vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtunutkaan. Paljon kivoja ihmisiä (ja uudet kajarit!), eihän sitä muuta tarvii. Samalla kuumoteltiin tiistaina alkavaa riparia, melkeen koko isostiimi oli kasassa. Tuun varmaan menettämään hermoni ja lahjaksi saan mielisairauden, mutta ei se mitään. Hauskaa siitä tulee silti.


EDIT//: nää on oikeesti kyllä ihan järkyttäviä kuvia, herranjumala sentään..
On nää pikku apinat kyllä aika söpöjä (tässä asiayhteydessä siis Riitu ja Roope, ei Eetu). Ne halus tulla mun viereen nukkumaan ja nyt ne molemmat tuhisee tossa vieressä. Molemmat myönsi että niillä on ikävä äitiä, vaikka onkin ollut hauskaa. Okei, on mullakin ikävä (moi äiti, tiiän että luet tätä, oot huippu!). Tää viikko on taas osottanut et me ollaan hyvä team, me pärjätään. Me pärjätään vielä viidenkymmenenkin vuoden päästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti