perjantai 30. elokuuta 2013

33 faktaa siitä miten tähän ollaan tultu



1. Olin sukumme ensimmäinen tämän sukupolven edustaja, mistä suunnasta tai sukuhaarasta katsotaankin, olen ensimmäinen. Sinänsä ihan hienoa omistaa se first one -titteli, mutta toisaalta vähän paineistavaa että se on vähän niinkun mun vastuulla ehtiikö suvun vanhimmat nähdä uutta sukupolvea.

2. Jos olisin ollut poika, nimeni olisi ollut Benjamin. Ihan hyvä vaihtoehto, otten huomioon että sisarusteni vaihtoehtoiset poikanimet olivat mm. Ukko-Pekka ja Remu.

3. Jos taas olisin syntynyt Italiassa, nimeni olisi ollut Verona. Isi ja äiti olivat loppukesästä matkalla Veronan kaupungissa, ehkä parempi vain etten siellä ehtinyt syntyä, voisi olla moni asia monimutkaisempi.

4. Olin pulska lapsi. Lähes viisikiloinen synnyttyäni ja muutenkin aika punkero. Oon ihan kiitollinen että se ehti tasoittua.

5. Olin 4-vuotias kun jouduin yksin sairaalaan yöksi astman takia. Isi toi mulle illalla taskulampun ettei möröt pelottelis mua. Silti mua pelotti niin paljon etten uskaltanut pyytää hoitajaa viemään mua vessaan yöllä ja pissasin housuun.

6. Eskari-ikäisenä mut nukutettiin kitarisaleikkausta varten, se oli jännittävää. Samana vuonna olin myös aivokuvauksissa migeenin takia ja pääsin maanalaisiin sairaalakäytäviin, oon ollut aika rohkea tyttö! 

7. Ollessani eka lapsi, mua yritettiin varjella kaikilta mahdollisilta taudeilta. Tehtiin soseet ja mössöt itse, imetettiin istualteen, hoivattiin ja noudatettiin terveysohjeita. Silti sain migreenin, allergiat, astman ja huonon vastustuskyvyn. 7-vuotiaana pyörryin myös ekaa kertaa, suihkuun.

8. Mä käytän tosi harvoin termiä vanhemmat, se on jotenkin vieras käsitys mulle. Mulla oli "vanhemmat" 4-vuotiaaksi asti, sen jälkeen mulla on ollut isi ja äiti.

9. Meillä oli kaksi hoitopoikaa silloin kun mä olin pieni. Mikko ja Emil. Mikon kanssa me tapeltiin ja revittiin toisiamme hiuksista, Emil oli lähinnä pöydän alla piilossa meitä. No niinhän siinä kävi etten oo kuullut Emilistä sen koommin, Mikon kanssa taas ollaan hyviä kavereita.

10. Muistan marraskuisen perjantai-illan kun meidän ovikelloa soitettiin. Olin silloin viisi. Siellä oli mua kaksikertaa isompi mies lakupussi kädessä. Katsoin kauhistuneena äitiä joka vain hymyili. Mies esittäytyi Pekaksi. Nyt se sama Pekka on ollut mun elämässä 13 vuotta. Aika eritapaa asiat olisi nyt, jos ei olisi silloin eksynyt mun ja äidin elämään.

11. Olin 6-vuotias kun sain pikkuveljen. Olisin halunnut siskon, mutta veli oli ihan ookoo. Vaikka mulla oli pieni identiteettikriisi sen takia etten saanutkaan enää samalla tapaa huomiota. Meillä oli kuitenkin aina hauskaa. Tai no, Roope osaa olla joko oikea murheen kryyni tai sit ihan paras.



12. En ole koskaan vaihtanut koulua. Elokuussa 2003 menin steiner-kouluun, jossa olen edelleen yhdettätoista vuotta.

13. Ekalla luokalla löysin mun ekan parhaan kaverin, Saden. Me tapeltiin jokatoinen päivä, mut silti me haluttiin olla kokoajan yhdessä. Ja Sade oli kans saanut just pikkusiskon (hauskaa sinänsä, että Roope ja Simone on nyt samalla luokalla).

14. Ala-asteikäisenä olin aika ujo, pukeuduin vaaleanpunaiseen ja olin sellainen keijutyttö. Olin kihloissa mun yhden nykyään parhaimman kaveripojan kanssa, suunnittelin monta lasta haluan ja neuvoin kavereitani parisuhde - ja vauvanhoitoasioissa. Rosa 8-vee terve.

15. Vuonna 2006 oli muutosten vuosi. Olin silloin 10. Mummoni kuoli, joka on ollut tähänastisen elämäni suurin suru, lisäksi sain pikkusiskon ja rakas luokanopettajani vaihtui. Silloin alkoi myös murrosikäni ja loppui mun vaaleanpunainen prinsessavaihe. Suostuin pukeutumaan vain mustaan, punaiseen, pääkallohin ja niitteihin. Hui.





16. Sen jälkeen aloin elämään "teinielämää". Oli bestiksii ja päiväkirjoja joihin kirjoteltiin luokan pojista. Perustettiin bändi ja oltiin cooleja. Alettiin shoppailemaan (seppälä) ja käymään kahvilla (cafe picnik).

17. Siinä 11-13 vuotiaana mulla oli myös erinäisiä hammasrauta hässäköitä, parhaimmillaan viisi erilaista samaan aikaan. Pepsodent hymy tuli, tosin äiti huomautti just puol tuntia sitten että mulla on rako hampaissa. Rapistuminen alkakoon.

18. Kesällä ennen kuin täytin 13, me muutettiin, oli aika vaihtaa 10 vuoden Pikku-Huopalahti ajat. Samana kesänä sain toisen pikkusiskon, Riitun.

19. Seiska- ja kasiluokalla me alettiin pitää kotibileitä. Alkoholittomia, onneksi (vaikka huhu Meerin siideriboolista kiertää yhä). Meillä oli tosi hauskaa, luokkamme oli yhtenäisempi kuin koskaan. Pelattiin pullonpyöritystä ja piilosta. Koitettiin tanssiakin ja olla 7 minuuttia taivaassa, mutta pojat pakeni välillä astiakaappeihin piiloon. Ihan hyvä vaan.

20. Riparikesä oli kasvun aikaa. Olin silloin vielä niin hukassa, ihastuin joka toiseen poikaan vain koska halusin poikaystävän. Aloin meikkaamaan ja ostin suoristusraudan. Käytettiin korkkareita ja biletoppeja. Lähdettiin Saden kanssa Portugaliin ja istuttiin aamukuuteen asti miettien elämää. Leikkasin koko elämäni peppuun asti yltäneet hiukseni olkapäille.



21. Ysin alussa jotain tapahtui. Sain itsevarmuutta. Lopetin poikaystävien etsimisen ja aloin pitämään hauskaa. Se asenteenmuutos oli ratkaiseva, sillä ei mennyt kuukauttakaan kun olinkin jo treffeillä jotka johtivat ekan poikaystävän löytämiseen.

22. Se oli onnellista aikaa, vähän pirullista koska ärsyttää vieläkin että meni se yhteiskuntaopin jakso täysin ohi sydämiä piirrellessä. No ne oli arvokkaat 3 kuukautta ne, vaikka loppuivatkin raastaviin sydänsuruihin ja vuoden epätoivoiseen angstaamiseen. Opettavaista aikaa kuitenkin, ehkä sellainen pitää jokaisen käydä läpi.



23. Ysin kevät oli se "panostamisen ja stressin hetki", jonka ottaisin mielelläni takaisin milloin tahansa. Nautin viimeisistä ajoista ihanan luokkani kanssa. Olin kolme viikkoa keuhkokuumeessa ja mykoplasmassa, sikainfluenssa taisi olla samaan aikaan, vai oliko se vuotta aikasemmin? Anyway, muistorikasta aikaa sekin. Olin myös parisuhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut käytännössä mitään yhteistä. Noh, elämä opettaa.

24. Ysin päättäreinä vedin myös " ekat kännini ", jos niitä voi känneiksi kutsua.. Häpeällä hymyillen niitä muistelen. Ikimuistoinen ilta.



25. Sen kesän juhlin ja olin young, wild and free. Asuttiin käytännössä koko kesä yhdessä Jaden kanssa. Tilitin Rikulle mun mieshuolet ja Riku vähän räppäs ja kehotti olemaan happyhippo. Meillä oli kesäporukka joiden kanssa vietettiin illat hietsussa, kaikki oli vähän ihastuneita toisiinsa ja kaikilla oli juttua ristiin rastiin, mutta se ei haitannut. Meillä oli hauskaa. Oltiin niiin cooleja.

26. Lukio alkoi ja kaikki glamour rapistui viimeistään siinä vaiheessa kun upottiin suohon lapin vaellusleirikoulussa. Luokka meni uusiksi ja samalla pirstoutui se steinerin sydän joka meillä oli ollut 9 vuotta. Onnekseni ollaan saatu nyt rakennettua ihan uusi yhteishenki.

27. Se syksy oli aika masentava. Muistan vieläkin elävästi sen tilanteen kun yksi opettaistamme pyysi mua sivummalle ja kysyi haluisinko käydä kuraattorilla. Kieltäydyin kohteliaasti, ei asiat niin huonosti olleet. Olin vaan tottunut siihen että vierellä oli joku, eikä nyt ollut. Siispä panostin kavereihin, kulutin rahani kahviloihin ja ravintoloihin ja järjestettiin sinkkubileitä.



28. Joulun aika oli ihmeellistä. Ihastuin, ehkä kaikista eniten siihen ihastumisen tunteeseen. Poika paljastuikin ihan vikatikiksi, mutta asioiden kusemisen johdosta tutustuin moneen uuteen ja ihanaan tyyppiin. Suurin tekijä oli varmaan meidän isosporukka, joka ei ole ollut koskaan niin tiivis mitä se oli silloin. Hieno ajanjakso.

29. Muistan sen tiistai-illan kun katselin kattoon miettien mitä ihmettä on oikein tapahtunut. Seuraavana päivänä kaikki koulussa huusi " ME NIIN ARVATTIIN " ja ihmettelin miten kaikki voi arvata, jos mulla ei ollut mitään hajua asiasta. Seuraavana päivänä löysin itseni taas katsellen sitä samaa kattoa sydän hakaten, katsoin syvälle niihin vihreisiin silmiin ja änkytin " ei mua haittais jos sä kutsuisit mua sun tyttöystäväks ". Sitä lausetta en ole tämän seitsemän kuukauden jälkeen kertaakaan katunut.



30. Uuden parisuhteen myötä tutustuin käpyläläisiin, joka onkin muovannut mun kaveripiiriä ja elämää aika tavalla. Helppoa se ei ollut, tulla tavallaan yksin sisälle tiivistäkin tiiviimpään kaveripiiriin, mutta koen onnistuneeni. Ainakin olen saanut elämääni monta uutta ystävää.

31. Kevät on mulle vähän musta aukko. Oletan että vietin sen abc:llä istuen, Eetulla makoillen ja kahviloissa rupatellen. Kai mä käytin sen ihmissuhteiden ylläpitämiseen ja niiden syventämiseen, en opiskeluun ainakaan.

32. Kesä meni hujauksessa, oli ripari joka opetti mua tiimityöstä ja auktoriteetistä saman ikäisten kesken. Kesän yks parhaimpia juttuja oli varmaan juhannus Eetun mökillä, nothing special mut silti niin täydellistä! Kesätyö kumpulassa oli opettavainen ja palkitseva sanan varsinaisessa merkityksessä. Kesän yoloteko oli toi Portugalin matka, jota arvostan päivä päivältä enemmän.

33. Nyt on 30.8.2013, makaan riutuneena sängylläni ja kello on 18:20. Kirjoittamisen aikana on ehtinyt soimaan Emeli Sanden ja One Republicin levy, joten aikaa on kulunut. Olen aika onnellinen elämääni ja siihen mitä olen kokenut ja saavuttanut.



Odotan jännityksellä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, go with flow! Kiitos ja Amen.

torstai 29. elokuuta 2013

country cookies -hetki kelpaisi kyllä


Oujee täst tää taas lähtee! Ensimmäinen syysflunssa: check! En muistanutkaan miten hirveetä tää on. Oon ihan tukossa ja joka paikkaa kolottaa, noi meidän portaat on murheen kryyni ja fyysinen rasite. Onneksi mulla on suklaakeksejä ja karpalomehua. Kohta vois syödä chilinuudeleita tai pakastepizzaa.
Koitin ladata leffaa koneelle, turhauduin ja päätin katsoa Carrien Päiväkirjoja. Liikaa sellaista romantiikkaa jota ei ole oikeasti olemassa ja liikaa draamaa haluavia ihmisiä. Vaihdoin Aurinkorannan Tähtösiin ja meinasin hajota myötähäpeään, ei voi olla niin tyhmiä ihmisiä, ei vaan voi! Ehkä vaihdan alakerran kanavapaketin ääreen. Mun suuri haave olis saada tehtyä a-ruotsin juttuja josta oon pahasti jäljessä, niinkun jokaisesta muustakin aineesta. Vois herätä skarppaamaan ennen ku se on liian myöhäistä, toivottavasti ei oo jo. Nyt kourallinen vitamiineja niin elämä ei näytä enää niin haastavalta. En halua valittaa, koska mulle tulee huono mieli kiittämättömistä ihmisistä. Sen sijaan että valittaisin heistä, pidän huolen etten itse ole sellainen! Onneksi mulla on suklaakeksejä, se riittää.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

ilman hymyä ei pitkälle pötkitä

Hui mikä viikonloppu takana, aika iso juttu. Sellanen viikonloppu joka on aika merkittävä monen asian saralta, en tuu unohtamaan tätä. Tää on avannut mun silmiä ja auttanut ymmärtämään asioita. Se on toisaalta vähän pelottavaa, koska mun korvaan särähtää nyt monet asiat jotka ennen eivät olisi erottuneet ihmisten sanavirrasta. Kovasti valitetaan, olkoon asia mikä tahansa. Kyllähän jokaisesta asiasta voi valittaa, mutta yhtä hyvin ne voi kääntää positiiviseksikin. Ei elämästä yksinkertaisesti selviä, jos ei osaa ajatella positiivisesti. Tai ainakin se on huomattavasti vaikeampaa.



Toinen juttu minkä oon nyt tajunnut, on asioiden arvostaminen. Miksi ihmeessä sitä pitää haluta aina vielä vähän enemmän? Täydellisestä parisuhteesta puuttuu romantiikkaa, unelmakodissa on kolhu parketissa, uudessa vaatteessa on ärsyttävä pesulappu ja tulevalle lomamatkalle on luvattu yksi sadepäivä. Aika nopeasti se onnellisuus rapistuu.
Usein ongelmat taitaa aiheutua ihan siitä omasta asenteesta. Musta tuntuu että usein naisilla on tarve muuttaa miestään parempaan suuntaan, pois ne ärsyttävät luonteenpiirteet. Sitten erotaan siksi että " sä et oo enää se sama mies johon rakastuin! ". Hmm?



Painelin tänään Siirille pitämään perinteistä kriisikokousta. Me maattiin sen vanhempien sängyssä syöden Ben&Jerry:ä. Hetken päästä Siirin äiti tuli huoneeseen, vaikka Siiri kivahtikin " äiti, meillä on terapia kesken! ". Äiti ei korvaansa lotkauttanut, alkoi kertomaan päivän tapahtumia. Poistuessaan hän heitti meille kaks barbia ja pikku-auton, leikkikää niillä! Palattuamme asiaan äiti palasi takaisin näyttääkseen meille pari tärähtänyttä kuvaa päivän uintireissulta. Mua nauratti. Miks meidän pitäis vatvoa ongelmia, kun voitais vaan chillailla eteenpäin tässä elämässä. Niinpä me painuttiin yläkertaan uppoutumaan portugalin retardeihin yhteiskuviin, niin että vaivalla laittamani ripsarit oli poskilla.



Musta tuntuu että oon nyt saanut ainakin hetkellisesti ladattua itseeni sellaisen elämänasenteen, ettei mikään nujerra mua! Oon voittajamatskuu, mutten kilpaile kenenkään kanssa. Hymyilen ja olen optimistinen, enkä jätä ketään pulaan. Ihmisten avulla mä jaksan porskuttaa eteenpäin, joten en halua jättää ketään yksin.
Kävelin tänään Metsälän aurinkoista peltotietä pitkin, askelten muuttuessa musiikin tahdin mukaan. Hymyilin vastaantulijoille ja ajattelin että tänään mua ei lannista mikään, mä selviin mistä vaan kuhan vaan jaksaa hymyillä!


lauantai 24. elokuuta 2013

se viikonloppu kun kaikki ei mennytkään ihan putkeen

Tarinan opetus oli, ettei kannata suunnitella asioita liian yksityiskohtaisesti. Olin pläänännyt koko viikonlopun tunnilleen valmiiksi, kunnes se menikin uusiksi tunti sen jälkeen kun olin päässyt koulusta eli kirjaimellisesti viikonlopun alettua. Eipä aikaakaan kun löysin itseni istumassa Haartmanin päivystyksestä.

Eetulla piti olla vaan masu vähän kipeä, närästystä/polttelua/vatsatauti. Pikkujuttu ja kotiin yöksi. Ei se mennytkään niin, jos mun muru on jo toista vuorokautta sairaalassa. Masupipi paljastuikin ilkeeksi umpilisäkkeen tulehdukseksi. Ensin istuttiin kuusi tuntia Haartmanissa, josta siirryttiin kolmeksi tunniksi Meilahden sairaalaan. Kolmelta yöllä Eetu siirrettiin vuodeosastolle ja mä tilasin apeena taksin kotiin. Yöllä Eetu jatko matkaansa ambulanssilla Jorviin jossa se on edelleen, toivottavasti tällä hetkellä leikkauksessa. Eihän tässä olla odotettukaan ku 30h, jonka ajan toinen on ollut syömättä suolaliuoksen voimalla.



Tollanen herättää ajattelemaan asioita, vaikken itse olenkin se omainen enkä se joka kärsii ainakaan fyysisesti. Oppii arvostamaan yksinkertaisia asioita. Meidän ohi meni pyörätuolissa istuvia hiuksensa menettäneitä syöpäpotilaita, sairassängyssä huutavia ambulanssipotilaita, itkeviä ihmisiä. Meillä on kaikki perusasiat kunnossa, vaikka tuleekin sairauksia niin ne kaikki on hoidettavissa. Missään kohtaa ei ole oikeesti ollut hengenhätää.
Tosi monet ihmiset ovat yksin. Yksin koko sen pitkän ajan odotushuoneessa, kukaan ei edes soita. Vuodeosastolla kukaan ei tule katsomaan. Eikö ketään oikeesti kiinnosta? Meidän molempien kännykät menee ihan tukkoon yhteydenotoista, kaikki on huolissaan. Onneksi on ihmisiä jotka välittää.



Mun mieleen jäi pyörimään yksi vanha pariskunta jotka istuivat kanssamme odotustilassa. He eivät puhuneet paljoa, mies piti kättään naisen polvella ja kysyi välillä " Väsyttääkö sinua? ". Vaimonsa päästyä lääkärille mies istui pitäen tiukasti kiinni naisen laukusta ja katsoi ovea. Kun hänen rakkaansa tuli ulos, välähti hänen kasvoilleen onnellinen hymy. " Nyt mennään kotiin, apteekin kautta. ", sanoi mummo. Hän otti tavarat miehensä sylistä että tämä pääsisi ottamaan tukea noustessaan ylös. Sen jälkeen he kävelivät käsikynkässä ulos. " Ehkä meistä tulee samanlaisia ", kuiskasi Eetu.

Nyt vain odotan että saan kultani kotiin, lupasin että se saa olla kuningas ensi viikon. Se tarkoittaa että syömme paljon, lisäkiloja siis tiedossa. Ja arvostetaan kaikkea sitä mikä on ennen tuntunut arkiselta.


tiistai 20. elokuuta 2013

don't you worry child

Päivät on aika pitkiä, kun herää 6:30 ja käy nukkumaan lähempänä puoltayötä. Silloin päivän aikana ehtii käymään läpi kaikki mahdolliset tunnetilat. Joskus joku hallitsee enemmän kuin toinen. Tunnevuoristorata uuvuttaa.

Eilen mulla oli tosi ihana päivä. Okei, oli mun syntymäpäivä. 19.8 on yleensä aina aika kiva päivä. Yöllä vuorokauden vaihduttua kuuntelin Dancing Queenia ja hypetin itsekseni ja facebookchatissa. Aamulla koulussa sain synttärihaleja ja kaikki oli kivoja. Tosi kivoja. Jade piipahti steineriin pariksi tunniksi ja tunsin olevani ysillä taas. Nauratti paljon. Koulun jälkeen Sade vei mut Vapianoon syömään tuntien itseni palleroksi ja samalla vuodattamaan mieltä askarruttavat jutut. Käpylässä mulle laulettiin onnittelulaulu ja tuli sellanen olo että musta välitetään. Vaikkakin oma rakas ja ajoittain hieman höpsö poikaystäväni unohti syntymäpäiväni, sekin järkytti enemmän muita kuin minua. Hymyilin peilikuvalleni, vaikka pieni ikäkriisi pukkasikin pintaan. Kohta olen jo ruttuinen, mutta en ihan vielä.



Voi kunpa voisin kertoa tämänkin päivän olleen ihana. Ei se ollut. Uhrauduin perheeni vuoksi auttaen äitiä aamuisin kurahousutaistelun keskellä, joka johti siihen että olin puoli tuntia myöhässä. Siitä matikanopettajani saikin hyvän syyn lytätä mua koko tunnin, vaikka näki että mulle tuli paha mieli. En käsitä, miten se ees jaksaa käyttää energiaa musta valittamiseen. Jos aamu alkaa tollasella säkätyksellä, ei päivästä voi tulla hyvä. Illalla mulla oli suuri rakkaus steineria kohtaan, mutta nyt vallitsee suuri tympääntyminen. Viimeistään sen jälkeen kun olin soittanut 25:lle eri maatilalle (maatalousleiri odottaa, ehe!) tuloksetta, koska kaikki olivat a) eläkkeellä b) myyneet maatilansa 5 vuotta sitten c) täysin tiedottomia yhteistyöstä steinerin kanssa. Kiitos tästä kattavasta yhteystietolistasta!



Koulu pilaa mun itsetunnon ja ihmissuhteet. Mulla ei ole voimia eikä aikaa mihinkään, jonka takia mulla on iltaisin huono fiilis. Ja hei mä oon ollut koulussa viikon.. Oikeesti eihän tää oo tottakaan! Oon yrittänyt tehdä asenteen muutoksia, shoppaillut, käynyt kahvilla, ostanut suklaata, mennyt aikaisemmin nukkumaan ja syönyt hyvin. Silti sama kakka toistuu heti seuraavana päivänä. Syksyt ei ikinä oo ollu mun juttu. Vihaan valittamista ja taas tää meni tähän.



4-vuotiaalla siskollani on pulma. Rakkaushuolia. Toisaalta se ei ole pulma, jos Riitu itse ei huomaa siinä mitään ongelmaa. Miksei muka voi pusutella sekä Urhon että Väinön kanssa, jos tykkää molemmista? Koitin selittää että pitää valita yksi, muuten tulee toiselle paha mieli. Toisaalta, miksi viljellä ongelmia sellaisen päähän joka ei osaa vielä stressata tai ahdistua mistään? Pusutelkoon vaikka koko päiväkodin kanssa mun puolesta, kunhan ei tuo tänne täitä ja vatsatautia. Nauti lapsi, nauti!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Hymyyn tarvitaan 17 lihasta, kulmien kurtistamiseen 43

Mä oon aika onnellinen nyt. Aina on niitä juttuja joista vois valittaa tai kehittää murhetta, mutta mä en nyt uhraa ajatustakaan niille. Nautin siitä mikä on hyvin.



Istuin eilen ruotsalaisella, siellä oli Käpylän Elojuhlat. Nurmialue oli täynnä eri-ikäisiä ja erinäköisiä ihmisiä. Niitä kaikkia yhdisti kuitenkin yksi asia. Ne kaikki hymyilivät. Yksi isä leikki kutitushippaa kahden lapsensa kanssa, toisella oli päällään tiikeripuku ja toisella kukkakuvioinen myssy ja pöllöreppu joka oli samankokoinen kuin lapsi itse. Isä otti puvuntakin pois päältään ja leikki lentokonetta lastensa kanssa.
Eräs nainen istui puussa soittaen kitaraa, mies istui alaoksalla laulaen.
Nurmikolla hyppeli nainen tanssien, antoi rytmin viedä. Välillä hän kävi antamassa pusun miehensä poskelle, jatkaen sitten tanssia. Mies katsoi häntä hymyillen, rakastuneena. Hän ei välittänyt miten höpsöltä nainen välillä näytti. Kukaan ei välittänyt. Tärkeintä oli viettää kivaa yhdessä.



Eilen päätettiin tehdä hampurilaisia Eetun kanssa. Loppujen lopuksi se hampurilainen oli niin iso ettei se mahtunut kunnolla mun suuhun. Silti se oli ihan törkeen hyvää. Söin niin paljon että mahaan sattui, hengästyin käveltyäni yläkertaan. Pitkään aikaan mikään ei ole tuntunut niin hyvältä kun käpertyä pullottavan Nalle-Puh -masun kanssa oman kultansa kainaloon. Niin yksinkertaista, niin täydellistä.

Tänään olin kummityttöni 2 v -synttäreillä. Annoin lahjaksi vaaleanpunaisen kylpytakin ja rummun. Nelli hymyili, hymyili vielä senkin jälkeen kun ilmapallo oli poksahtanut. Kiljui innosta ja juoksi päättömästi joka suuntaan nauraen vähän lisää. Kaikki muutkin nauroivat, tai ainakin hymyilivät.



Mulla on huomenna (eli 50 minuutin päästä) syntymäpäivä. Aika onnellinen sellainen.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

go with flow

Nyt muistan taas miksi syksy ei oo se mun juttu. Näin itseni pari viikkoa sitten vielä istumassa kahvilassa siemailemassa lämmintä lattea uudessa villapaidassani onnistuneen shoppailukierroksen jälkeen. Sitähän se syksy on, eikö? Käperryn joka ilta onnellisena peiton alle sateen ropistessa ikkunaa vasten. Mulla on uudet lökärit ja uusi starbucks-muki. Ja uusi pipo! Valmis paketti ihanaa syksyä varten. Kunnes muistin, miten hirveetä tää on. Vettä sataa enemmän kuin Lontoossa (okei okei, en oo ikinä ollut Lontoossa, mutta oletan että siellä sataa) ja on pimeetä. Paleltaa ja väsyttää. Ja sit se koulu, josta on puhuttu jo enemmän ku laki sallii. Läksyjen tekeminen on yks iso mörkö mun elämässä, alkaa heti ahdistaa ja itkettää kun ei vaan jaksa. Eikä ymmärrä. Tuntuu maailman suurimmalta epäoikeudenmukaisuudelta laskea kaavoja joita en tule ikimaailmassa käyttämään, kun voisin aivan yhtä hyvin vaikka nukkua päiväunet sillä ajalla. Oon yrittänyt ladata pääni täyteen positiivisuutta ja kiitollisuutta, tsempata muita koulupaineiden alla. Turhaa, koska jostain selittämättömästä systä joku yrittää kaapata mun valtansa alle heti ekojen syksysateiden alettua, eikä päästä otteestaan ennen kuin mulla on mahdollisimman paha mieli ja kaikki pilalla. Kiitos.



Mulla on maanantaina synttärit (musta tulee ikäloppu!), mutta mulla on synttärit elokuussa eikä lokakuussa.. Missä olet kesä? Elokuun 19. päivä on kesäinen päivä. Pidin pienenä aina uimasynttäreitä, vanhempana oltiin usein piknikillä ja juhlittu ulkona. Kai sitä pitää kaivaa kurahousut esiin. Juksutin, en omista kurahousuja kuitenkaan. Anyway, tällä menolla saan istua yksin kaatosateessa lainehtivan skumppapulloni kanssa saaden virtsatientulehduksen.
Okeiokei, nyt loppu. En tykkää ihmisistä jotka marmattaa, tekis mieli lättästä niitä päähän että herääs jo. Haluanko siis itse olla sellainen? En. Huippumahtavia synttärikekkereitä tiedossa maailman parhaiden tyyppien kanssa, joten ei syytä huoleen! Varsinkin kun mulla on näin hieno skumppapullo!



Hakunamatatan lisäksi mulla on uusi motto: go with flow. Oon todennut että asiat muuttuu niin hirveen nopeesti jo parissa päivässä, eikä mulla oo mitään mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Miksikä siis murehtisin ja stressaisin, kun voin vaan lillutella eteenpäin ja katsoa mitä tuleman pitää. So simple! Ei itsestäänselvyys mulle, kun murehdin ja stressaan asioita aikavälillä " mitä tapahtuu tunnin päästä - mitä tapahtuu 60 vuoden päästä ". En oikeen aina osaa elää hetkessä. Se on tän syksyn haaste!


sunnuntai 11. elokuuta 2013

ei kukaan huomaa et kaikki on selvää, jos vain osaa katsoa


Mua hirvittää vähän se, että joka kerta kun rustaan tänne uutta tekstiä on asiat ihan eri tapaa. Eli miten eri tapaa asiat on taas jo ylihuomenna? Elämä menee hurjaa vauhtia, en ihan pysy aina kyydissä. Latasin tänään aikaa bussikorttiini, mutta se ei onnistunut asiakasryhmän ylittymisen takia. Ainiin, kahden viikon päästä olen jo 17-vuotias. Hsl:n mukaan siis aikuinen. Onneksi en kuitenkaan 18-vuotias, se olisi jo liikaa. Ei vielä!



Portugali oli ja se meni. Selvisin elämäahdistuksestani, ainakin melkein. Toisaalta arjen alkaessa ei jää tilaa kuoleman pelkäämiselle, joka on hyvä asia. Mielummin ahdistun ensi vuoden lukujärjestyksestä, se on paljon realistisempi asia. (Voisiko joku kertoa miten ihmeessä selviän jos lähes joka päivä on 8-17? Ehkei se 37 kurssin ottaminen ollutkaan niin fiksu idea mitä ajattelin).

Mulla on loppunut mielenkiinto meikkaamiseen ja hiusten vääntämiseen erinäisillä raudoilla ja tököteillä. Tottakai on kiva laittautua silloin kun on jotain speciaalia ja saa rauhassa keskittyä ripseen kerrallaan. Pikameikkaus ei vaan enää innosta, ei sit yhtään. Jos jotain häiritsee mun meikitön nassu, se on sit ihan oma ongelma. Odotan innolla että koulun ekat "panostuspäivät" on ohi, että voin käyttää mun uusia lökäreitä ja starbucks mukia. Meitä on moneksi, mutta mun mielestä sellaset ihmiset on viehättävämpiä jotka on rennosti omia itsejään, kuin ne jotka ovat koulussa kuin baarissa. Me kaikki tiedämme että naisilla on tissit ja peppu, mutta ne tilanteet jolloin niitä esitellään on erikseen. Silloin joku jaksaa kiinnostuakin niistä.



Portugalissa oli huippua, muistoja riittää loppuelämäksi ja naurattaa vielä pitkään. Kaikesta huolimatta oli ihanaa palata kotiin. Vaikka sekotinkin unirytmini. Vaikka halasinkin Eetua niin paljon että sen hiukset oli vaaleanpunaisessa kynsilakassa. Vaikka kulutinkin paljon rahaa kahviloissa nähden kavereita. Vaikka kaikilla onkin joku kriisi ja astuin keskelle hullunmyllyä. Silti kotiin oli kiva palata.

tiistai 6. elokuuta 2013

lights will guide you home

Mulla on ollut pääkipuja enemmän ku normaalisti, melkeen joka päivä täällä ollessani. Se saattaa johtua auringosta ja kuumuudesta, eri rytmistä ja huimasta aikaerosta. Itse kuitenkin väitän että se johtuu aivojen ylikuormittumisesta, oon ajatellut ja oivaltanut niin paljon. Eniten kulmia kurtistaa kysymykset joihin ei saa vastausta koskaan, kukaan muukaan ei ole saanut. Arkielämässä mietin arkisia asioita ja syvälliset ajatukset pyörivät paljolti rakkauden ja haaveiden ympärillä. Täällä ympyrät ovat suuremmat. Tähtitaivas on niin kirkas ja maailmankaikkeus läsnä, jollon sitä alkaa väistämättä miettimään suuria kysymyksiä. Mitä me teemme täällä? Mistä olemme tulleet ja mihin tässä ollaan menossa? Liian pitkään pohtiminen alkaa ahdistaa. Me molemmat ollaan nähty täällä painajaisia ja tosi vauhdikkaita unia joka yö. Ehkä tää loma on taas yksi taitekohta, kasvamisen paikka. Se ei välttämättä tarkota elämän muuttumista vaan ajatusten suunnan muuttumista.



Vastapainoksi tälle kaikelle aikuisuudelle ollaan oltu kyllä reteesti lapsia. Täytän kahden viikon päästä 17 vuotta, siitä huolimatta leikimme hippaa uima-altaassa ja nauroimme hysteerisesti kaupassa (ja lukuisassa muussa tilanteessa missä se ei olisi ollut sopivaa). Täällä eksyy tilanteisiin jonne ei normaalisti ikinä joutuisi. Juoksimme puoliksi liikkuvasta autosta paljain jaloin seuraamaan pyhän Marian kulkuetta jota ennen olimme eksyneet keskelle kuivunutta jokea. Muisteltiin mitä kaikkea tässä parin vuoden aikana on tapahtunut. Moni asia olisi ehtinyt jo unohtua. Kaikki on muuttunut kamalan nopeesti, mutta en haluis peruuttaa yhtäkään askelta, kaikki on hyvin just näin. Mulla on kasa ihmisiä josta en haluu päästää irti, mutta ei yhtäkään sellasta jossa haluaisin epätoivoisesti roikkua. Tunteet on molemminpuolisia just oikeiden ihmisten kanssa.

Ed Sheeran ja Coldplay, kiitos taas. Musiikki sai mulle taas sellasen olon että oon aika onnellinen. Toivottavasti osaisin olla pelkäämättä loputonta tummaa taivasta ja nauttia noista tähdistä jotka valaisee joka ikinen yö.

perjantai 2. elokuuta 2013

I've been watching you!

Siinä, että kirjoittaa harvoin on se huono puoli että on hirveän paljon kerrottavaa. Siinä se syy onkin, en ole ehtinyt kirjoittamaan kun tekemistä on ollut niin paljon. Heinäkuun kumpularaataminen oli palkitsevaa -kirjaimellisesti- ja niillä palkkarahoilla päätin varata extempore-matkan Portugaliin kera ihanan Siirin. Tässä sitä nyt istun (kello on vasta yhdeksän täällä!), katsellen parvekkeelta avartuvaa maisemaa merelle asti. Ilta vietettiin kattoterassilla siemaillen sommersbytä, katsellen miten aurinko laskee Algarven taa ja miten tähdet syttyvät taivaalle. Ei tarvinnut sanoa mitään, musiikki ja se hetki kuormitti aivoja jo ihan tarpeeksi. Niin tarpeeksi, etten oikeen saanut nukuttua. Liika ajatteleminen ja maailmankaikkeuden oivaltaminen ahdistaa. Tää on opettavainen matka. Koko tää kesä on ollut opettavainen.



En valita en, tää on jotenkin vapauttavaa. Eilen hoilattiin täysiä auton takapenkillä ja katolla sikinsokin joululauluja, virsiä, Bob Marleytä, iskelmää ja mitä siltä väliltä nyt keksitäänkään. Toissapäivänä käytiin tutustumassa Portugalin yöelämään todeten ettei Mojito ollutkaan niin hyvää mitä toivoimme. Pieni shoppailuadditkimmekin pääsi eilen irti markkinahumussa, mekkoja on ostettu (nimimerkillä en ikinä käytä mekkoja) ja koin oloni Serranon perheenjäseneksi syödessäni churroja. Okei, pakko myöntää tää on aika perfecto loma, vaikka oonkin niin kotihiiri että mulla on aina heti koti-ikävä niin se ei haittaa, se kasvattaa.