sunnuntai 22. syyskuuta 2013

lost of words



Niin monta päivää, josta olisi ollut rivikaupalla kerrottavaa. Niin paljon ajatuksia jotka haluaisin jakaa. Aika kiitää eteenpäin ja haluaisin pysähtyä selkeyttämään päätäni. Siinä se ongelma onkin, aikaa ei ole. Sellaisia hetkiä että istuisin yksin koneella hyvällä omalla tunnolla ettei oikeasti pitäisi tehdä jotain muuta, tai juosta vartin päästä jo seuraavaan paikkaan. Nyt on sellainen hetki (toivottavasti), että saan vain olla. Mulla on vieressäni Brie-juustoa ja viinirypäleitä ja taustalla soi Coldplay.  Perfecto.



Meillä oli viikko sitten maatalousleiri, oltiin Tammelassa Vekkilän tilalla. Niin siis me, viisi kaupunkilaista jotka eivät tienneet edes mikä on vesuri. Ekana iltana yksi tytöistä kysyi osaako siilit ampua piikkejä tai voiko ne tappaa? Kuulemma emme olleet pahimmasta päästä, joku oli luullut että perunat leivotaan perunajauhoista eikä joku tiennyt miten päin haravaa käytetään. Opin ihan arvostamaan tätä maatalousleiriä, en olisi ikinä muuten oppinut syöttämään vasikoita tuttiämpärillä, taistelemaan 1500 kilon massalla vyöryvää lammasaaltoa vastaan, en olisi koskaan saanut tietää mikä on pötsi tai ymmärtänyt miten eläimet syntyvät. Me emme istuneet lukien kirjoista miten asiat menee tai kuunnelleet opettajaa joka on itsekin vain lukenut kirjoista enemmän kuin me. Me koimme, teimme ja näimme. Kuuntelimme hipihiljaa silmät suurina naista jota me kaikki ihailimme, kun hän kertoi elämästään. Ei kaduta.



Yritän opetella listaamaan päässäni kaikkia upeita juttuja mun elämässä silloin kun masentaa. Mulla tulee aika usein sellasia hetkiä että oon vähän yksin. Tai en yksin, niinkuin jo aiemmin kerroin en ole ollut yksin viikkoihin, mutta ehkä vähän yksinäinen. Tää on se kohta kun aletaan kasvaa eri suuntiin ja kiidetään ihan eri tasoissa. Joku on vielä siinä vaiheessa kun itse olit pari vuotta sitten ja jollain on kauhea kiire pois nuoruudesta. Silloin on vaikea löytää ihmisiä jonka kanssa ajatukset ja elämäntilanteet kohtaa. Siiri lähti Itävaltaan vaihtoon muutama viikko sitten, ehkä vähän väärään aikaan mun näkökulmasta kun juuri nyt kaipaisin niitä ben&jerry-hetkiä. Ikävöin myös isiä, se on niin kiireinen ettei olla ehditty näkemään kesän jälkeen eikä puheluillekaan oo aikaa. Välillä mua harmittaa se, että kaikki sen työihmiset saa viettää sen kanssa enemmän aikaa ku minä. Tällä hetkellä sen työnkuvaan kuuluu tietyllä saraa valmentaa nuoria, siellä se tsemppaa niitä 17-vuotiaita tyttöjä kun mäkin tarttisin tsemppiä, muistatko? Onneksi mulla on käynyt sen verran hyvä tuuri että missä ikinä oonkin on ainakin yksi ihminen joka osaa sanoa oikeat sanat. Ikinä en oo jääny ilman tukea. Ja se ettei joillain oo aikaa mulle, ei tarkota etteikö ne välittäis. Nää tilanteet saattaa raastaa enemmän sitä toista. Tää syksy on rankka, syksyt on aina ja vuosi vuodelta vaan rankempia. En luovuta ja sit ku selviin oon voittaja!



Tätä kautta oppii arvostamaan pieniä juttuja jotka tekee onnelliseksi. En tarvii lahjoja, suuria elämyksiä tai maailmaa mullistavia tekoja ja sanoja. Mulle riittää se että voin paistaa amerikkalaisia pannukakkuja elämäni tärkeimpien ihmisten kanssa, juoda hyvää kahvia mun starbucks-mukista, nauraa niin että tipun tuolilta, syödä vapianossa taivaallista pastaa, kuunnella musiikkia ja ajatella mukavia. Ei elämä oo niin kamalaa kun sitä ei aattele niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti