lauantai 19. lokakuuta 2013

sanojasi vailla olen vain suunnaton tie

Anna Puu-Linnuton Puu


Tää loma on ollut aika perfecto. Taisin olla aika lopussa viikko sitten, koska tuntuu että vasta nyt oon saanut levättyä ja kuitattua univelat. Oon nukkunut yli puolen päivän ja herännyt miettien mitä söisin illalla. Tässä on ollut sushi-iltaa, mexico-iltaa, italia-iltaa.. En taida ollakaan niin paska kokki mitä luulin! Ja aika monta ihanaa ihmistä pitämässä mulle seuraa käty iltojeni iloksi. Not bad.



Skoolattiin eilen äidin kanssa " jouluun asti taas jaksetaan! ". Niin, eihän tässä oo kun kaksi kuukautta. Mulla ei oo oikeestaan mitään perinteistä joulua, sellasta että jokainen joulu menis saman kaavan mukaan. Meidän perhe- ja sukukuviot vaihtuu niin tiuhaan tahtiin että kokoonpanot muuttuu. Mut on nyt jo lokakuussa kutsuttu viettämään joulua moneen eri perheeseen joihin mulla ei oo edes minkäänlaista sukulaissidettä. Huolimatta siitä että oon aika perhekeskeinen ihminen, oon taas aika no homeland -tyyppi, viihdyn missä vaan tunnen oloni kotoisaksi.
Tajusin myös taas sen miten vieras käsite mulle sana "vanhemmat" on. Yks mun kaveri just sanoi miten se romahtais täysin jos sen vanhemmat erois. Se että rakastaa molempia yhtä paljon, ei voi valita puolia vaikka vanhemmat sitä vaatis. Toi on mulle ihan vierasta. Jos mun äiti ja isäpuoli riitelee, tottakai oon äidin "puolella". Jos ne erois, tottakai me jäätäis asumaan äidin kanssa. Olin neljä kun omat vanhempani erosivat, joten en muista siitä mitään muuta kun sen tilanteen missä isi varovasti kertoi että hän muuttaa pois meiltä. Häsäsin vaan jotain omaa ja huikkasin leikin lomasta että " okei no moikka, mut eka luet mulle tän kirjan  ". Sit isi muutti pois, meille muutti joku uus tyyppi ja kävin aina välillä isillä yökylässä. Ei mitään ongelmaa, ehkä aattelin että näin se aina menee.


Inspiroidun eilen ollessani lastenhoitajana yhdessä mun lemppariperheessä. Äidin tullessa kotiin jäätiin juttelemaan eteiseen rakkaudesta. Hän kertoi rakkaustarinansa, joka alkoi 17-vuotiaana ja erojen ja haasteiden jälkeen jatkuu edelleen intohimoisena ja onnellisena, kolmen lapsen vanhempina. Rakkaus on pelottavan iso tunne, joka hallitsee kaikkea. Sitä ei voi hallita, se raastaa, satuttaa ja pitää otteessaan niin tiukasti ettei siitä pyristellä irti. Se on se ikävin ja paras asia suhteissa. Kaikista pelottavinta on se, että se toinen ihminen tuntee sinut läpikoitaisin. Tietää heikoimman kohtasi, sen kohdan mitä häpeät, mitä pelkäät, mistä et voi puhua itkemättä. Silloin kun olet täysin avoin ja aseeton toisen edessä, on sillä toisella ne kaikki mahdollisuudet romuttaa sinut maan tasalle. Juttu on siinä, että pitää luottaa, antaa kuorensa murtua ja uskoa rakkauteen. Roolit ja taktikointi ei enää toimikaan kun onkin oman rakkautensa uhri, antaa itsensä toisen armoille. Nyt tekstistäni tulee taas epäselvää kun oivallan liian paljon samaan aikaan. Ehkä se suurin haaste onkin siinä, että pitää uskaltaa rakastaa?

4 kommenttia: