sunnuntai 17. marraskuuta 2013

mitä jos olisinkin vain Rosa joka ei tiedä vielä?

" Istuin uupuneena koulussa, kun opettajani tuli viereeni istumaan. Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja tokaisi " mulla olis sulle tää englannin kurssiarvosana ". Sydämessäni hypähti, tässä pitää onnistua, tähän panostin kunnolla. Ensin hän palauttaa aineeni, jossa kirjoitin kummitytöstäni: 10-. Hymyilen, kymppi on harvinaisuus minulle, vaikka jollain tapaa minua ärsyttää se miinus. Sen jälkeen opettaja katsoo minua uupuneena " joo mutta ei tää riitä, sun arvosana laskee kahdella, et tainnut taaskaan lukea tarpeeksi ". Opettaja poistuu ja katson täristen punakynällä tehtyä vitosta. Vitosta! Samalla näen silmissäni kuinka kaikki tulevaisuudensuunnitelmani romahtavat kuin WTC-tornit. "

Herään siihen että itken. Ahdistaa. Arvosanat, pettymykset ja riittämättömyys tunkeutuu pääni sisälle yölläkin. Täytyy olla hyvä, parempi. Onnistua ja päästä tavoitteeseen. Monilahjakas ja parempi kuin muut, että pääsee eteenpäin. Tässä kohti ammatista ei haaveilla. Enää ei kysytä " mikä sä haluisit olla isona? ", vaan " mikä sinusta tulee? ". Mitäs sitten kun ilmoitankin " ei musta ollutkaan siihen, en ollut tarpeeksi hyvä ". Pettyykö joku? Onko joku vahingoniloinen? Tämä on kilpailua, rahaa pitää saada, kuka tienaa eniten ja kuka nauttii työstään? Miksi sitä arvostetaan enemmän, että joku tienaa suuria summia turhassa toimistossa eikä edes nauti työstään, kuin sitä että joku tienaa minimaalisesti auttaen ihmisiä ja tullen siitä onnelliseksi? Miksi tästä onkin tehty niin ahdistavaa? Luin juuri hesarista jutun työuupumuksesta. Miksi meidät laitetaan jo nyt burn out:in partaalle? Joojoo, koulu valmistaa työelämään siinäkin suhteessa. Mutta tekeekö se meistä onnellisia?



Täytin elokuussa 17 vuotta. Harva onnitteli minua siitä, suurin osa (jopa isomummoni!) tokaisi " enää vuosi! ". Miksi helvetissä mulla olisi kiire täyttää 18? Haluan olla juuri tämän ikäinen ja nauttia viimeisestä virallisesta lapsuusvuodestani. Joojoo supersiistiä pääsemme baariin silloin. Se on aika laiha lohtu siinä verojen, velvollisuuksien, olettamusten, KELA-kiistojen ja itsenäistymisen verkossa. Siinä kohti viimeistään realistisuuden ja aikuisuuden pitäisi astua kuvaan, valitettavasti niin ei aina käy.

Mulle on välillä kamalan vaikeaa hetkessä eläminen. No se ei ole mikään ihme, jos kaikki ympärilläni olevat ihmiset jankuttavat tulevaisuudestani ja kertovat omia näkemyksiään siitä miten minun pitäisi edetä. Voi jumaliste, enkö mä nyt vaan voisi olla se huoleton 17-vuotias ja elää tätä elämää? Enkö voi vain vastata " en tiedä, se nähdään sitten! ". Jos aikuisuus on noin totista ja puuduttavaa kakkapäiden elämää, ne on varmasti katkeria että mä oon onnellinen nuori.. Enkä tarkoita että nuoruus tarkoittaa samaa kuin tyhmyys. Olen viisas nuori joka yrittää elää hetkessä ja olla onnellinen, deal? Toivottavasti olen sellainen aikuinenkin. Kiitos ja amen, viettäkää spontaani sunnuntai, ilman sen suurempia olettamuksia. Leipokaa jääkarhun muotoisia pipareita, varatkaa äkkilähtö Kanarialle ja seisokaa päällänne. Tai ei sittenkään, tehkää jotain sellaista mitä itse haluatte!

maanantai 11. marraskuuta 2013

mennään mutta ajetaan hiljempaa

Ajatuksenhallinta-haasteeni edistyy. On hankalia päiviä ja on onnellisia päiviä. Hankalatkin päivät voivat olla onnellisia. Ja silloin kun sinulla on onnellinen olo, voi jollain toisella olla hankala päivä. Silloin on lupa olla hankala, eikä se ole sinun syysi. Ja ennen kuin alkaa syyttämään toista omasta fiiliksestään, voi ensin miettiä mitä voi itse tehdä asian korjaamiseksi. Aika usein ongelma hoituu ajatusten vinksauttamisesella oikeille raiteille ja alleviivaamalla niitä hyviä asioita. Aina löytyy valitettavaa, yhtälailla kehuttavaa. Nyt olen pistänyt merkille missä kohtaa normaalisti laittaisin kädet puuskaan ja kylpisin kurjuudessa. Sellaisen kohdan sattuessa käynnistän päässäni ajatustyön joka läpivalaisee ne kuin lentokentän turvatarkastus ja odotan piippako pääni ongelman merkiksi. Aika harvoin. Usein se on joku ylimääräinen metalliosa jonka voi riisua pois painamasta ja aiheuttamasta ongelmia.



On kiire. Täytyy ehtiä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna jaksaa herätä opiskelemaan, jotta saisin hyviä numeroita, jotta saisin ylpeiltävän ylioppilastodistuksen, jotta pääsisin jatko-opiskelemaan, jotta pääsisin pian työelämään, jotta saisin rahaa, jotta olisi varaa elättää perhe ja saisin hyvän eläkkeen, jotta jälkeläisilleni jäisi perintöä sen jälkeen kun he ovat peitelleet minut haudan huomaan. On kiire löytää kumppani rinnalleen, kokea kaikki asiat mitä rakkauteen pitäisi kuulua, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Reitti on selvä, sitä pitkin kuljetaan turhaa hidastelematta. Ylimääräiset kierrokset, paikallaan junnaamiset ja pahimmillaan askelten taaksepäin ottaminen herättää paheksuntaa. Mitä ne " jokainen kulkee omaa tietään " -jutut olivat? Mitä omaa tietä? Täällähän on syvään juurrettu asvalttitie jota jokaisen pitäisi kulkea, mieluiten normaalivauhtiaan nopeammin. Vauhti huimaa ja paikkoja kolottaa, ei ole aikaa jäädä lepäämään. Se tie lyhenee lyhenemistään, uupuneet kulkijat eivät jaksa kulkea sitä loppuun asti. Jääkö viimeisillä askeleilla harmittamaan se, ettei tutkinutkaan mitä niiltä pikkupoluilta olisi löytynyt?



Välillä toivon että olisin syntynyt ajalle, jollon oltiin intiaaneja ja osa luontoa. Elämää kohdeltiin kunnioittaen, syvällä viisaudella. Usko kuolemanjälkeiseen elämään oli vankka, siitä ei ollut epäilystäkään. On se mahdollisuus edelleen uskoa, mutta jos jo koulussa opetetaan naureskellen " niille jotka eivät evoluutioteoriaa vielä tienneet " -asenteella, tieto tyrmää uskon. Entä jos en halua tietää? En halua nähdä todisteita, en kaavoja enkä tilastoja. Haluan uskoa siihen ettei tämä lopu koskaan.



Olemme suurien asioiden äärellä. Niin suurien, että minä, 166 senttimetrin pituinen, ExtraSmall-kokoinen, pienestä valtiosta kotoisin ja muulle maailmalle täysin tuntematon tyttö olen liian pieni niitä ymmärtämään -tai edes ajattelemaan. Välillä on ihan ok kääntää selkänsä todellisuudelle ja uskoa hammaskeijuihin ja siihen että muurahaiset puhuvat. Sellainen hetki on nyt. Hyvää yötä maailma.

lauantai 2. marraskuuta 2013

kuuntelen sateen ropinaa, se vaan jatkuu ja jatkuu

Pelottavaa on se, miten nopeasti asiat muuttuvat. Ihmiset muuttuvat. Tilanteet, tunteet. Puoliinkaan niistä et voi itse vaikuttaa. Kuukausi sitten asiat olivat ihan eri lailla miten nyt, entä kuukauden päästä? Ne ihmiset jotka olivat sinulle tärkeimpiä vuodesta toiseen muuttuvatkin ihmisiksi joita et edes tunne, eikä yhdistäviä asioita tunnu löytyvän millään. Yrität pitää kaikki langat käsissäsi, turhaan. Jotkut lipuvat käsistäsi kuin liukas saippua, lopulta niin kauas ettei mitään mahdollisuutta enää ole, ei ole kosketuspintaa. Siteet katkeavat. Joidenkin kohdalla se on hetkittäinen kasvaminen ja muuttuminen, uutuudenviehätys kunnes tajutaan mikä olikaan se tärkein juttu, olla oma itsensä. Jotkut koukuttuvat hurmoksessaan uusiin ympyröihin niin voimakkaasti, etteivät enää huomaa eroa oman itsensä tai rakentamansa feikkipersoonan välillä. Muut kyllä huomaavat. Siinä vaiheessa kun muovikuoret sortuvat, sitä huomaakin olevansa ihan yksin.



Jollain tapaa pidän sateesta. Silloin kun olet jo niin märkä ettei kiinnosta. Ei ole kylmä, eikä tuule. Sataa vain. Vesipisarat valuvat poskia pitkin, joku voisi erehtyä luulemaan niitä kyyneleiksi. Sinun ei tarvitse selittää ovatko ne niitä. Sateesta kuuluu meteli, jolloin kukaan ei kuule hengitätkö raskaasti vai hakkaako sydämesi lujaa. Samalla kun sade hakkaa kasvojani, valuu pisaroiden mukana maahan se taakka mitä olen sisälläni kantanut. Kun tiemme erkanevat, on helpompi hengittää. Nappaan kielelleni muutaman sadepisaran ja kävelen kepein askelin väistellen lätköitä. Lauleskelen hymyillen öisille kaduille.


Tänään on Pyhäinmiestenpäivä. Aiomme sytyttää kynttilöitä kaikkien niiden vuoksi jotka aika on jo jättänyt. Mummulle ja sisarusteni Pauli-papalle. On aika kunnioittaa, antaa tilaa muistoille ja kiittää siitä että meistä niin moni on vielä täällä. Huomenna menemme isin kanssa haudalle. Kohta jäljellä olemme vain me. Isi on sukupolvijärjestyksestä jo seuraava joka kuolee. Sitten se olen minä. Sitten ei ole mitään, pelkkä tyhjyys? En halua ajatella sitä. Sytytän kynttilän ja toivoisin että siellä jossain on hyvä olla, tietäkää että teitä ikävöidään.