lauantai 2. marraskuuta 2013

kuuntelen sateen ropinaa, se vaan jatkuu ja jatkuu

Pelottavaa on se, miten nopeasti asiat muuttuvat. Ihmiset muuttuvat. Tilanteet, tunteet. Puoliinkaan niistä et voi itse vaikuttaa. Kuukausi sitten asiat olivat ihan eri lailla miten nyt, entä kuukauden päästä? Ne ihmiset jotka olivat sinulle tärkeimpiä vuodesta toiseen muuttuvatkin ihmisiksi joita et edes tunne, eikä yhdistäviä asioita tunnu löytyvän millään. Yrität pitää kaikki langat käsissäsi, turhaan. Jotkut lipuvat käsistäsi kuin liukas saippua, lopulta niin kauas ettei mitään mahdollisuutta enää ole, ei ole kosketuspintaa. Siteet katkeavat. Joidenkin kohdalla se on hetkittäinen kasvaminen ja muuttuminen, uutuudenviehätys kunnes tajutaan mikä olikaan se tärkein juttu, olla oma itsensä. Jotkut koukuttuvat hurmoksessaan uusiin ympyröihin niin voimakkaasti, etteivät enää huomaa eroa oman itsensä tai rakentamansa feikkipersoonan välillä. Muut kyllä huomaavat. Siinä vaiheessa kun muovikuoret sortuvat, sitä huomaakin olevansa ihan yksin.



Jollain tapaa pidän sateesta. Silloin kun olet jo niin märkä ettei kiinnosta. Ei ole kylmä, eikä tuule. Sataa vain. Vesipisarat valuvat poskia pitkin, joku voisi erehtyä luulemaan niitä kyyneleiksi. Sinun ei tarvitse selittää ovatko ne niitä. Sateesta kuuluu meteli, jolloin kukaan ei kuule hengitätkö raskaasti vai hakkaako sydämesi lujaa. Samalla kun sade hakkaa kasvojani, valuu pisaroiden mukana maahan se taakka mitä olen sisälläni kantanut. Kun tiemme erkanevat, on helpompi hengittää. Nappaan kielelleni muutaman sadepisaran ja kävelen kepein askelin väistellen lätköitä. Lauleskelen hymyillen öisille kaduille.


Tänään on Pyhäinmiestenpäivä. Aiomme sytyttää kynttilöitä kaikkien niiden vuoksi jotka aika on jo jättänyt. Mummulle ja sisarusteni Pauli-papalle. On aika kunnioittaa, antaa tilaa muistoille ja kiittää siitä että meistä niin moni on vielä täällä. Huomenna menemme isin kanssa haudalle. Kohta jäljellä olemme vain me. Isi on sukupolvijärjestyksestä jo seuraava joka kuolee. Sitten se olen minä. Sitten ei ole mitään, pelkkä tyhjyys? En halua ajatella sitä. Sytytän kynttilän ja toivoisin että siellä jossain on hyvä olla, tietäkää että teitä ikävöidään.


2 kommenttia: