maanantai 11. marraskuuta 2013

mennään mutta ajetaan hiljempaa

Ajatuksenhallinta-haasteeni edistyy. On hankalia päiviä ja on onnellisia päiviä. Hankalatkin päivät voivat olla onnellisia. Ja silloin kun sinulla on onnellinen olo, voi jollain toisella olla hankala päivä. Silloin on lupa olla hankala, eikä se ole sinun syysi. Ja ennen kuin alkaa syyttämään toista omasta fiiliksestään, voi ensin miettiä mitä voi itse tehdä asian korjaamiseksi. Aika usein ongelma hoituu ajatusten vinksauttamisesella oikeille raiteille ja alleviivaamalla niitä hyviä asioita. Aina löytyy valitettavaa, yhtälailla kehuttavaa. Nyt olen pistänyt merkille missä kohtaa normaalisti laittaisin kädet puuskaan ja kylpisin kurjuudessa. Sellaisen kohdan sattuessa käynnistän päässäni ajatustyön joka läpivalaisee ne kuin lentokentän turvatarkastus ja odotan piippako pääni ongelman merkiksi. Aika harvoin. Usein se on joku ylimääräinen metalliosa jonka voi riisua pois painamasta ja aiheuttamasta ongelmia.



On kiire. Täytyy ehtiä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna jaksaa herätä opiskelemaan, jotta saisin hyviä numeroita, jotta saisin ylpeiltävän ylioppilastodistuksen, jotta pääsisin jatko-opiskelemaan, jotta pääsisin pian työelämään, jotta saisin rahaa, jotta olisi varaa elättää perhe ja saisin hyvän eläkkeen, jotta jälkeläisilleni jäisi perintöä sen jälkeen kun he ovat peitelleet minut haudan huomaan. On kiire löytää kumppani rinnalleen, kokea kaikki asiat mitä rakkauteen pitäisi kuulua, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Reitti on selvä, sitä pitkin kuljetaan turhaa hidastelematta. Ylimääräiset kierrokset, paikallaan junnaamiset ja pahimmillaan askelten taaksepäin ottaminen herättää paheksuntaa. Mitä ne " jokainen kulkee omaa tietään " -jutut olivat? Mitä omaa tietä? Täällähän on syvään juurrettu asvalttitie jota jokaisen pitäisi kulkea, mieluiten normaalivauhtiaan nopeammin. Vauhti huimaa ja paikkoja kolottaa, ei ole aikaa jäädä lepäämään. Se tie lyhenee lyhenemistään, uupuneet kulkijat eivät jaksa kulkea sitä loppuun asti. Jääkö viimeisillä askeleilla harmittamaan se, ettei tutkinutkaan mitä niiltä pikkupoluilta olisi löytynyt?



Välillä toivon että olisin syntynyt ajalle, jollon oltiin intiaaneja ja osa luontoa. Elämää kohdeltiin kunnioittaen, syvällä viisaudella. Usko kuolemanjälkeiseen elämään oli vankka, siitä ei ollut epäilystäkään. On se mahdollisuus edelleen uskoa, mutta jos jo koulussa opetetaan naureskellen " niille jotka eivät evoluutioteoriaa vielä tienneet " -asenteella, tieto tyrmää uskon. Entä jos en halua tietää? En halua nähdä todisteita, en kaavoja enkä tilastoja. Haluan uskoa siihen ettei tämä lopu koskaan.



Olemme suurien asioiden äärellä. Niin suurien, että minä, 166 senttimetrin pituinen, ExtraSmall-kokoinen, pienestä valtiosta kotoisin ja muulle maailmalle täysin tuntematon tyttö olen liian pieni niitä ymmärtämään -tai edes ajattelemaan. Välillä on ihan ok kääntää selkänsä todellisuudelle ja uskoa hammaskeijuihin ja siihen että muurahaiset puhuvat. Sellainen hetki on nyt. Hyvää yötä maailma.

2 kommenttia: