sunnuntai 17. marraskuuta 2013

mitä jos olisinkin vain Rosa joka ei tiedä vielä?

" Istuin uupuneena koulussa, kun opettajani tuli viereeni istumaan. Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja tokaisi " mulla olis sulle tää englannin kurssiarvosana ". Sydämessäni hypähti, tässä pitää onnistua, tähän panostin kunnolla. Ensin hän palauttaa aineeni, jossa kirjoitin kummitytöstäni: 10-. Hymyilen, kymppi on harvinaisuus minulle, vaikka jollain tapaa minua ärsyttää se miinus. Sen jälkeen opettaja katsoo minua uupuneena " joo mutta ei tää riitä, sun arvosana laskee kahdella, et tainnut taaskaan lukea tarpeeksi ". Opettaja poistuu ja katson täristen punakynällä tehtyä vitosta. Vitosta! Samalla näen silmissäni kuinka kaikki tulevaisuudensuunnitelmani romahtavat kuin WTC-tornit. "

Herään siihen että itken. Ahdistaa. Arvosanat, pettymykset ja riittämättömyys tunkeutuu pääni sisälle yölläkin. Täytyy olla hyvä, parempi. Onnistua ja päästä tavoitteeseen. Monilahjakas ja parempi kuin muut, että pääsee eteenpäin. Tässä kohti ammatista ei haaveilla. Enää ei kysytä " mikä sä haluisit olla isona? ", vaan " mikä sinusta tulee? ". Mitäs sitten kun ilmoitankin " ei musta ollutkaan siihen, en ollut tarpeeksi hyvä ". Pettyykö joku? Onko joku vahingoniloinen? Tämä on kilpailua, rahaa pitää saada, kuka tienaa eniten ja kuka nauttii työstään? Miksi sitä arvostetaan enemmän, että joku tienaa suuria summia turhassa toimistossa eikä edes nauti työstään, kuin sitä että joku tienaa minimaalisesti auttaen ihmisiä ja tullen siitä onnelliseksi? Miksi tästä onkin tehty niin ahdistavaa? Luin juuri hesarista jutun työuupumuksesta. Miksi meidät laitetaan jo nyt burn out:in partaalle? Joojoo, koulu valmistaa työelämään siinäkin suhteessa. Mutta tekeekö se meistä onnellisia?



Täytin elokuussa 17 vuotta. Harva onnitteli minua siitä, suurin osa (jopa isomummoni!) tokaisi " enää vuosi! ". Miksi helvetissä mulla olisi kiire täyttää 18? Haluan olla juuri tämän ikäinen ja nauttia viimeisestä virallisesta lapsuusvuodestani. Joojoo supersiistiä pääsemme baariin silloin. Se on aika laiha lohtu siinä verojen, velvollisuuksien, olettamusten, KELA-kiistojen ja itsenäistymisen verkossa. Siinä kohti viimeistään realistisuuden ja aikuisuuden pitäisi astua kuvaan, valitettavasti niin ei aina käy.

Mulle on välillä kamalan vaikeaa hetkessä eläminen. No se ei ole mikään ihme, jos kaikki ympärilläni olevat ihmiset jankuttavat tulevaisuudestani ja kertovat omia näkemyksiään siitä miten minun pitäisi edetä. Voi jumaliste, enkö mä nyt vaan voisi olla se huoleton 17-vuotias ja elää tätä elämää? Enkö voi vain vastata " en tiedä, se nähdään sitten! ". Jos aikuisuus on noin totista ja puuduttavaa kakkapäiden elämää, ne on varmasti katkeria että mä oon onnellinen nuori.. Enkä tarkoita että nuoruus tarkoittaa samaa kuin tyhmyys. Olen viisas nuori joka yrittää elää hetkessä ja olla onnellinen, deal? Toivottavasti olen sellainen aikuinenkin. Kiitos ja amen, viettäkää spontaani sunnuntai, ilman sen suurempia olettamuksia. Leipokaa jääkarhun muotoisia pipareita, varatkaa äkkilähtö Kanarialle ja seisokaa päällänne. Tai ei sittenkään, tehkää jotain sellaista mitä itse haluatte!

4 kommenttia: