keskiviikko 11. joulukuuta 2013

rakkaudestahan me tässä ollaan?

 Tää ei ole ollut ehkä maailman valoisinta joulunodotuksen aikaa, koko joulukuu on tullut niin ryminällä. Just tällä hetkellä lojutaan koko sisarusparvi tässä sängyllä, noi kolme ihan hysteerisinä. Pari päivää lojuttu neljän seinän sisällä, kun yhdellä on vatsatauti, toisella aivotärähdys ja kolmannella motivaation puute ja univaikeuksia. Itse pyörryin aamulla suihkuun ja oon kohta kärsinyt vuorokauden migreenistä. No, meillä kellään ei ole sentään hengenhätää. Ollaan nyt pari viikkoa rampattu Meilahden sairaalassa katsomassa meidän vaaria, jolla todettiinkin yhtäkkiä aivosyöpä, keuhkosyöpä ja luusyöpä. Kovasti oon pohtinut sitä, miltä tuntuu kun yhtäkkiä tajuaa ettei mitään ole tehtävissä, että päivät ovat nyt luetut. Joka ilta käydessään nukkumaan, jännittää sitä herääkö aamulla. Joka kerta hyvästellessään jonkun, ei voi tietää näkeekö enää koskaan uudelleen. Ja mikä pelottavinta tai arvoituksellisinta, ei voi tietää mihin tästä joutuu.



Toisaalta mun mielestä on mielenkiintoista, että maailmassa on kysymyksiä joihin kukaan ei tiedä vastausta. Katsottiin juuri Myyrää tossa sohvalla ja tokaisin että " nää jaksot mä oon nähnyt ennen kun teitä edes oli olemassa ". Riitu tokaisi että " niin, mä näin silloin pilven päältä että te katoitte tätä myyrää ja teillä on kivaa, niin sitten mä päättäsin että tänne mä tuun asumaan! ". Niin, ehkäpä se meni niin?


Mulle on jäänyt mieleen yksi kerta kun istuskelin terveyskeskuksen odotustilassa katsellen muita ihmisiä. Nurkassa kyhjötti vanha pariskunta, jotka tutkiskelivat minua katseellaan. Katsoivat ymmällään puhelintani, selkeästi ymmärtämättä mikä se oli ja mitä sillä tein. Ihmettelivätköhän he, miksi en käyttänyt pipoa ja takkini oli auki. Ajattelivatkohan he minun polttavan tupakkaa, kun selasin esitteitä tupakan lopettamisesta. Herätinköhän paheksuntaa vai ylpeyttä sukupolveni puolesta? Hoitaja huudahti käytävältä " Karjalainen! ", jolloin pari säpsähti. Vaari otti vaimonsa takin syliinsä ja auttoi tämän ylös toivottaen onnea. Lopuksi hän vielä huudahti hoitajalle " Hän kuulee vähän huonosti, joten puhuttehan selkeästi? ". Meinasin liikuttua siihen paikkaan. Vaikka lause oli yksinkertainen, koko tilanne oli täynnä sellaista rakkautta ja välittämistä mitä me kaikki toivomme niin itsellemme, kuin vanhemmillemme ja muille ihmisille. Näin nuorena sinkkuus ei tarkoita yksinäisyyttä, joissain tapauksissa se voi tarkoittaa juuri sosiaalisuutta ja vapauksia. Entä ne vanhukset, jotka jäävät yksin toisen nukkuessa pois? Sellainen ikävä ja yksinäisyys ei varmaan hellitä koskaan. Sen takia en osaa kritisoida lainkaan niitä pareja, jotka löytävät toisensa vasta elämän ehtoopuolella. Rakkautta ei vain voi koskaan olla liikaa, eihän?



" And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same ".
- Nelson Mandela

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti