keskiviikko 12. helmikuuta 2014

hyvin usein voittajia ovat häviäjät, jotka päättivät yrittää vielä kerran

Elämä on peliä, myönnän sen. Emme halua ajatella sitä niin, mutta silti selviämisessä on kyse siitä kuka on vahva. Vaikeuksia ja ongelmia ei pysty välttämään, ydin piilee siinä kuka niistä selviää ja millä tapaa.



Pikkuveljeni itki vuolaasti tänään, ajatus luokalle jäämisestä ja kaverieden menettämisestä tuntui ylitsepääsemättömältä. Menetyksen tuskaahan me varmaan eniten pelätään. Yksin jäämistä. Ainakin minä.
" Elämä on niin epäreilua! ", veljeni huusi. Niin on, tiedän varsin hyvin mitä tarkoitat. Mitä vanhemmaksi tulet sitä raastavampaa tästä tulee. Emme me sille mitään voi. Pitää vain olla voimakas, taistella itsensä vaikeuksien kautta voittoon.

Mutta kuka oikeastaan on vahva? Siiri ihasteli eilen sitä, miten vahva olen. En halunnut jäädä peiton alle murehtimaan elämän tuomia kolhuja, lähdin salille, aamulla heräsin kouluun enkä antanut itseni vajota epätoivoon. " Kerta kerralta noista tunteista tulee helpompia käsitellä ". Niin, mutta mä koen näitä tunteita ekoja kertoja. Hän, joka on kokenut ne jo kymmeniä kertoja ja jatkaa eteenpäin porskuttamista edelleen, on se VAHVA tässä pelissä.



Eräs ystäväni avarsi minulle menneisyytensä ovea muutama kuukausi sitten. Se oli tärkeä hetki, taisin kirjoittaakin siitä jotain aikaisemmin. Siinä me istuimme öisen Ruoholahden taivaan alla ja kuuntelin hiljaa uppoutuneena sanoihin. Silloin ymmärsin miten "helppo" elämä minulla on ollut. Kolhuja on ollut niin vähän. Taidan olla aika haavoittuvainen. Tämä ystäväni kertoi yrittäneensä itsemurhaa seitsemän kertaa. Niiden taustalla oli masennusta, ahdistusta ja paniikkikohtauksia sellaisessa mittakaavassa jota en itse pysty edes käsittämään. Omat suruni tuntuivat yhtäkkiä aika mitättömiltä. Lopuksi hän naurahti ääneen kerrottuaan kaiken. Kun tuollaisten kolhujen jälkeen nauraa edelleen ja onnistuu luomaan niin paljon hyvää ympärilleen... Silloin on todellinen voittaja.



Ilman tälläisiä ihmisiä jaksaisin tuskin itsekään olla taistelija. Olisin se luovuttaja joka jäisi peiton alle nyyhkimään. Onneksi en ole yksin. Pohjalle putoaminen ei ole edes vaihtoehto, kun on niin vahva tukiverkosto alla. En ole ikinä ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi valittaa elämäntilanteistaan loputtomasti, aika usein joka tilanteesta löytyy jotain positiivista. Okei, ehkä ne asiat voisivat olla paremminkin, mutta aika usein on se huonompikin vaihtoehto olemassa.



Kaikki on hyvin niin kauan kun on toivoa, eikö? Älkää siis luovuttako, taistelkaa!

4 kommenttia:

  1. En
    Yhtää ihmettele et sen veli jää luokalle jos seki on steinerissä :D siel
    Ei opetata kunnolla:Donks teil ees nuorii opeja ei salee oo:D jtn mummoja
    Siel opettaa ,voi sun veljee :(muualle se ei varmaa
    Jäis luokalle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. on kyllä steinerissä paljon nuoriakin opettajia ja ihan yhtä päteviä kuin muissakin kouluissa!

      Poista
    2. aivan! loistotyyppejä suurin osa! :)

      Poista
  2. Hienoa, että sinulla on taito arvostella asioita joista sinulla ei selkeästi ole minkään näköistä aavistusta :) Tervetuloa steinerin avoimiin oviin tekemään arviosi uudestaan realistisin perustein!

    VastaaPoista