maanantai 12. toukokuuta 2014

valioyksilö

Meitsi on kuin uusi ihminen sitten viime näkemän! Takana on todellisia näytönpaikkoja ja tunteiden vuoristorataa. Nyt olen taas roppakaupalla itsevarmempi ja onnellisempi valitsemastani elämänsuunnasta. Rakastan, hymyilen, olen rehellinen, kannan vastuuni ja kunnioitan muita. Siihen pyrin ja siinä olen ainakin osaksi onnistunutkin.

Takana viiden päivän mittainen TET-viikko nelosen radiomediassa. Lähetyksiä sain seurata RadioRockin, Grooven, Loopin, Radio Aallon, Metro Helsingin ja Suomipopin studioissa. Lisäksi olin mukassa äänituotannossa ja mainosten teossa ja uutispuolella. Tein myös pari harjoitusjuttua LoopLooksiin ja muutaman kolumnin. Mikäli mua yhtään tunnette, toi kaikki oli niin mua! Tajuttoman inspiroivaa... Edelleen mua kiehtoo ehkä vähän enemmän se journalismipuoli, mutta radio ei ole lainkaan poissuljettua. Media-ala is it!



Lauantaina oli vihdoin teatteriesitykset, kolmen esityksen combo! Selvisin kunnialla ja hyvin tuloksin migreenikohtauksesta huolimatta. Nyt olen virallisesti suorittanut Teatteri IlmiÖ:n teatteritaiteen perusopinnot! Tänään oli palautteen anto ja oon aika ylpeä siitä mitä oon näiden about kymmenen vuoden aikana oppinut. Toi harrastus on varmasti mun luonteeni perusta, en usko että olisin läheskään näin itsevarma, sosiaalinen ja ongelmanratkoja-tyyppi ilman teatteria. Aikamoista itsekehuskelua, mutta jospa sitä kerran elämässään suomalainenkin katsoisi peiliin hymyillen.

Siirretään kehuskelu mun esikuvalle, jota eilen juhlittiin. Äiti! Äitienpäivän tunnistaa siitä että äiti itkee, vaikka tänä vuonna en antanut edes korttia. Lahjana toimi ruusukimppu ja instagramin kuvateksti, jonka tarkoitus oli olla hauska. Silti se äiti itkee.



Äitienpäivä on myös joka vuosi haikea ja vähän surullinen. Vuosi vuodelta se riipaisee pikkasen vähemmän, joka toisaalta surettaa sekin. En halua tunteiden katoavan ja muistojen unohtuvan. Haluan kuulla päässäni edelleen sen saman äänen ja naurun ennen yskää. Haluan muistaa nauravat silmät ja vaalean ponihännän ennen haituvia ja peruukkia. Haluan muistaa yhteisteiset hetket, mutta se vaatii jo vähän pinnistelyä.. Päivä päivältä muistan vähemmän. Tänään ne ruusut haudalla ovat jo kuihtuneet. Mikään ei ole ikuista. Traditiona mummun muistolle linkkaan tämän postauksen, että jokainen tietäisi vielä tänäkin päivänä miten mahtava mummu mulla oli

Ps. Pitäkää meille peukkuja, oltiin tänään asuntonäytössä... Täysi kymppi! Elämme jännittäviä aikoja, huomenna selviää tämä! #iik

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti